Tulin juuri kotiin Dionne Warwick -konsertista Musiikkitalosta. Olipa loistava ilta! Lepoa ja stimulointia saivat samaan aikaan niin silmät, korvat kuin mielikin...
Viisihenkinen bändi asteli rauhallisesti lavalle asianmukaisissa tummissa puvuissa ja aloitti Walk on by -kappaleen intron. Hieman heidän jäljessään lavalle asteli Dionne Warwick, hopeanharmaissa pyjama-tyyppisissä silkkihousuissa, lämpimän oranssissa valuvalinjaisessa jakussa sekä - jippii - kimaltelevissa kengissä! :-) Mietin näet ennen konserttia, että olen tosi pettynyt, jos ei Dionnella ole
kimaltelevaa esiintymispukua. Lapsuuteni musiikkivideot, joissa hän
lauloi Heartbreakeria, ovat jääneet mieleeni videoina, joista ei
kimallusta, kimmelystä ja glitteriä puuttunut.
Ulkoiset ainekset hyvään iltaan olivat siis kasassa: sopivasti kimallusta, mutta ennen kaikkea esiintyjän ikään sopivaa tyylikkyyttä. Tuli mieleeni loistavasti ikääntynyt Tom Jones, joka hyvin istuvassa puvussaan ja harmaantuneissa kiharoissaan oli viimeksi näkemässäni konsertissa reilusti ikäisensä näköinen ja oloinen - ja juuri siksi niin "hottis". Sitä samaa ei voi sanoa niistä kynsin ja hampain nuoruusvuosien tyylistään kiinni pitävistä laulajista, jotka vielä päälle kuusikymppisinä pukeutuvat kireisiin, sepaluksesta nyöritettäviin nahkahousuihin ja napaan asti avoimeen paitaan (enkä nyt puhu Rolling Stoneseista, joille tuo tyyli yllättäen kyllä edelleen sopii!)... Yhtä vaikeaa oli kuvitella, että Dionne olisi astunut lavalle joko rikkinäisissä farkuissa ja napapaidassa tai minimekossa, jonka helma ja kaula-aukko kohtaisivat jossain vyötärön kohdalla. :-)
Konsertti alkoi Dionnen lyhyellä puheenvuorolla: hän toivotti kaikki tervetulleiksi ja toivoi, että meillä katsomossa olisi yhtä mukavaa kuin hänellä ja muusikoilla tulisi lavalla olemaan. Mukana saisi laulaa, mukana saisi taputtaa, ja illan oli tarkoitus olla nautittava. Ja sellainen siitä tulikin: konsertti pyörähti käyntiin tunnettuja Dionne-hittejä sisältävällä sikermällä, ja sen jälkeen hittejä kuultiin vino pino: jo mainittu Walk on by, Alfie, Do you know the way to San Jose, uuden rytmin ja sovituksen saanut Say a little prayer, yhteislauluosuuden (tietysti!) sisältänyt Heartbreaker, That's what friends are for, Anyone who had a heart, What the world needs now - sekä henkilökohtainen suosikkini, mielestäni illan parhaimmaksi kappaleeksi kohonnut I'll never love this way again.
 |
| Kuva: www.zimbio.com |
Viisihenkinen bändi svengasi hyvin, ja riitti hyvin illan tarpeisiin. Rumpali, perkussionisti, basisti ja pianisti/kapellimestari näyttivät Dionnen tavoin elävän ja hengittävän musiikkia, mutta kosketinsoittaja herätti minussa ainakin konsertin aluksi kysymyksen, oliko hän ihminen vai penkille nostettu robotti.... Erityisesti Greyn anatomian Tohtori McDreamyltä näyttänyt perkussionisti veti kyllä pisteet kotiin, varsinkin latinalaisrytmien pyörteissä. Tuosta ulkonäöstä en kyllä ole varma, koska näköni on huono, ja etäisyyttä oli vähintäänkin riittävästi - mutta sallittakoon tämä olettamus... :-)
Dionnen ääni olikin sitten luku sinänsä. Yli 70-vuotiaan, ikänsä laulaneen taiteilijan ääni oli rosoisempi, kuin mitä olin odottanut, mutta se ei kyllä ainakaan minua haitannut. Ensimmäisen kappaleen aikana sitä ajatteli, että "Oho, onpa raspia kertynyt vuosien varrella ääneen", mutta hetkeäkään ei minua pelottanut, etteikö konsertista ja kaikista sen kappaleista olisi selvitty. (Joku "virallinen" kriitikko varmaan kirjoittaa juuri jotain päinvastaista.....) Sävellajit olivat mielestäni samat, kuin levytyksissäkin, ja pisteitä ropisi siitä ammattitaidosta, jolla kappaleiden korkeimpia kohtia käsiteltiin. Mahtava musikaalisuus tuotti lukuisia eri melodiavariaatioita, jotka napsahtivat sovituksiin kuin piste i:n päälle. Jos/kun tarkoitus oli hetkittäin kiertää ja väistää kappaleen korkein kohta äänenkäytöllisistä syistä, se ei kyllä jäänyt päällimmäiseksi ajatukseksi mieleen. Ja juuri, kun ajatteli, että "olipas tässä kappaleessa monta raspikohtaa", niin seuraava kappale vedettiinkin sitten yhtenäisellä, kirkkaalla äänellä.
Jännittävä havainto oli se, että ääni oli rosoisempi, kun Dionne lauloi seisten. Kun hän istui ja lauloi, ääni soi kirkkaammin ja tasaisemmin. Hmm. Olikohan tuo vain sattumaa, vai olikohan sille joku oikea selitys.....?
 |
| Kuva: www.zimbio.com |
Väliajaton konsertti oli liian nopeasti ohi. Lämpimästi yleisöä kiitettyään Dionne Warwick jätti esiintymislavan, eikä enää palannut encorea varten takaisin, vaikka helsinkiläisyleisö tarmokkaasti taputtikin. Silti jäi sellainen tunne, että yleisö ei lähtenyt kiukkuisena, vaan kiitollisena siitä, että oli saanut olla Dionnea kuuntelemassa.
Kaiken kaikkiaan illasta jäi todella hyvä fiilis. Vuosikymmenten uran jälkeen Dionne jaksaa olla läsnä, jokaikisessä kappaleessa, jokaikisessä fraasissa. Vaikka laulujen tekstit eivät ole mitään korkealentoista lyriikkaa, vaan ennemminkin "perinteisiä" rakkauslauluja, hän puhaltaa niihin uuden hengen vaihtelemalla tekstin painotusta säkeistö säkeistöltä. Dionne esitteli taustamuusikkonsa huolellisesti, ja piti huolen, että taputimme heille riittävän lujaa. :-) Keskinäinen arvostus solistin ja taustamuusikkojen välillä oli selvästi havaittavissa, samoin kuin ilo musiikin tekemisestä.
Olen onnellinen ja iloinen, että sain edes kerran elämässäni olla livenä kuuntelemassa Dionne Warwickiä. Henkilökohtaisesti en usko, että hänen kiertueensa enää yltävät Suomeen saakka, mutta olen mielelläni väärässä.
Tänään siis kohti töitä keikalta ostettu cd-levy auton cd-soittimessa: "You looked inside my fantasies, and made each one come true. Something, no one else had ever found a way to do. I've kept the memories, one by one, since you took me in. I know I'll never love this way again... "
 |
| Kuva: www.forbes.com |
