Pääsiäisen junamatka

Pääsiäinen sujui todella, todella rauhallisesti: hyvää ruokaa, paljon unta, ja monia elokuvia - muutamasta saa ehkä blogikirjoituksenkin aikaiseksi! Nyt on sitten edessä paluu arkeen, ja aamuherätyksiin tottuminen. Olen armoitettu "aamu-unikko", mutta eiköhän tämä tästä lisääntyvän valon myötä.

Eilinen, eli toinen pääsiäispäivä, sai hieman lisäväriä yllättävästä junamatkasta. Matkallani pääsiäislounaalle vanhempieni luo autoni sanoi vaihteiston sopimuksen irti, ja ystävällinen hinausauton kuljettaja kiikutti autoni korjaamon pihalle. Maittavan ja pitkän pääsiäislounaan jälkeen lähdin siis junalla kohti keskustaa.

Pääradan varrella on vielä jäljellä muutamia puisia asemarakennuksia, jotka nykyjunien kovassakin vauhdissa ehtivät herättää mielikuvitukseni: mitähän noillakin rappusilla on nähty vaikkapa sata vuotta sitten? Mihin ihmiset olivat silloin menossa, miten he olivat pukeutuneet, mitä he miettivät junamatkailusta - tai matkailusta yleensä? Oliko joku pieni matkustaja kenties jännittänyt jo monta yötä ennen junamatkaa, että miltä se junassa istuminen tuntuu...

Nykyiset lähijunat ovat muuten todella, todella erilaisia kuin ne, joissa 80-luvun puolivälissä matkustin lukioon. Silloin junavaunut olivat yksinkertaisia, yksitasoisia, pitkillä, yhtenäisillä penkeillä ei tosiaankaan ollut niskatukia tms. mukavuuksia, puhumattakaan, että lähijunassa olisi ollut vessaa! Näyttöjä ei ollut, ainoa info matkan etenemisestä kuului, jos kuului, rätisevän kaiuttimen kautta. Toisaalta: oliko matkustamisessa silloin enemmän tunnelmaa? Varsinainen "tunnelmapläjäys" oli aina se arkipäivisin Helsingistä pohjoiseen klo 16.05 lähtenyt K-juna, jonka kyytiin tähtäsin joskus ihan tarkoituksellisesti, vaikka koulupäivä olisi loppunutkin jo aiemmin. Tuo piiiiiiiiiitkä puinen juna oli aivan omaa luokkaansa! Sen penkit olivat vieläkin kovemmat kuin silloisten standardi-lähijunien, vaunuissa oli kylmä, ovet aukenivat ihan kahvasta kääntämällä ilman sähköisiä toimintoja, kuulutuksia ei ollut lainkaan - mutta mikä ihana, menneiden aikojen tunnelma!

Kuva: www.steamrail.fi

Ylläolevan kuvan junavaunu näyttää juuri siltä lukiovuosieni toivevaunulta...

Jotain hienoa tuossa junamatkailussa (vaikkakin vain 30 km verran, heh) kyllä on, varsinkin tietysti pidemmillä matkoilla. Siinä tuntee todella matkustavansa, niin hyvässä kuin pahassa. En muista, olikohan se joku vanha intiaanisanonta, vai mikä lie, jota äitini käytti, kun tulin ensimmäisen kerran kotiin Atlantin ylittävältä lennolta. Äiti nimittäin kysyi parin päivän päästä, että "jokos sielu on ehtinyt mukaan", ja vaikka tuolle hieman hymähdin, niin jotain totuuden siementä tuossa sanonnassa on. Ihmiselle ei kuitenkaan kenties ole luonnollisin mahdollinen olotila kiitää paikasta toiseen monen sadan kilometrin tuntinopeudella...