LEONARD COHEN – TYYLIÄ, LAATUA JA AMMATTITAITOA

Syyskuun ensimmäinen sunnuntai alkoi kääntyä iltaan, kun lähestyin reilun kymmenen tuhannen muun Leonard Cohen –fanin kanssa Helsingin Sonera Stadiumia. Lauantainen kaatosade oli onneksi enää muisto, ja sunnuntain iltapäivä oli auringonpaisteellaan lupaillut hienoa keikkailmaa, mutta nyt pilvet roikkuivat taas matalalla, ja ilmassa oli sateen uhka. Kiivettyäni yläkatsomon toiseksi ylimmäiselle riville ja luodessani katseen alas lavan suuntaan huolestuin myös illan tunnelmasta ja äänentoistosta. Mitä tästä illasta tulisi, miten Cohenin matalalla liikkuva ääni kantaisi koko katsomoon, ja ennen kaikkea: jäisikö Cohenin keikoista tuttu tiivis, intiimi tunnelma kokematta näissä stadion-olosuhteissa.

Heti keikan aloittaneen kappaleen ”Dance me to the end of love” ensimmäisestä tahdista lähtien oli selvää, että huolet olivat turhia. Tässä kuussa 78 vuotta täyttävän Cohenin poikkeuksellisen matala, tunnistettava ääni oli varmaankin todella hankala miksattava, mutta se toistui aitona - herkkänäkin - koko skaalaltaan. Taustalaulajien, Hattie ja Charley Webbin sekä Sharon Robinsonin, kuulaat ja vibrattomat (ah, miten raikasta kuultavaa tänä vibraton luvattuna aikakautena!) äänet toimivat kuin taustana Cohenin maalailevalle tulkinnalle. Unohtaa ei sovi myöskään taustalla soittaneita muusikkoja, jotka saivat myös monipuolisia sooloja soitettavikseen: erityisesti kitaristi Bob Metzgerin ja kosketinsoittaja Neil Larsenin soolot jäivät mieleen. Myös taitava Javier Mas oli tärkeässä roolissaan soittaessaan bandurriaa ja/tai laudia, noita kitaransukuisia soittimia.

Ihailtavaa oli havaita muusikoiden keskinäinen kunnioitus, he selvästikin ymmärsivät olevansa yhdessä enemmän kuin pelkästään taitavien muusikoiden summa. Jokainen hoiti oman osuutensa tyylillä ja ammattitaidolla, mutta itseään korostamatta, ja juuri siksi homma toimikin niin hyvin. Hurmaava oli myös Cohenin tapa kunnioittaa kanssamuusikoitaan hatunnostolla ja kumarruksella, ja myöskin mainita nimeltä muutkin konsertin onnistumiseen myötävaikuttaneet henkilöt: ääniteknikot, valomiehet, lavan rakentajat jne. Sillä tottahan se on: ilman heitä olisi tuokin konsertti jäänyt tuollaisenaan toteuttamatta.

Konsertin musiikillinen anti oli läpileikkaus Cohenin urasta, mukana oli tunnettuja klassikoita, hieman tuntemattomampia kappaleita ja myös kappaleita uusimmalta ”Old ideas” –levyltä. Itselleni jäivät parhaiten mieliin soolojen rikastuttama ”Bird on a wire”, ”Sisters of Mercy”, ”In my secret life”, ”I’m your man”, ”Night comes on”, ”Suzanne” sekä tietenkin ”Take this waltz”. Yleisön suosikkien kärkeen tuntui aplodein mitattuna nousseen myös Sharon Robinsonin tulkitsema ”Alexandra leaving”, jonka Robinson tuotti ja osin myös kirjoitti Cohenin ”Ten New Songs” –albumille vuonna 2001. Itse en suuresti innostunut Robinsonin mielestäni laimeaksi jääneestä tulkinnasta, enkä Webbin sisarusten soolostakaan (”Coming back to you”), vaikka vekkuliahan sitä pieni keikkaharppuakin oli kuulla. Ja tarkennukseksi: kun puhun keikkaharpusta, niin puhun todellakin pienestä soittimesta!

Illan parhaan esityksen tittelin ansaitsee mielestäni jo konsertin toisena kappaleena soitettu ”The Future”. Se polkaistiin käyntiin lähes direstraitsmaisella kompilla, joka imaisi yleisön mukaansa liikehtimään. Kuten oma lauluvalmentajani sen osuvasti sanoo: ”Svengi ei ole makuasia!”

Pitkän, lähes nelituntisen konsertin jälkeen mietin, mitä siitä jäi päällimmäisenä mieleen, ja sen kirjasinkin jo tuohon otsikkoon: tyyli, laatu ja ammattitaito. Lavalla ei tapahtunut paljoakaan, ei ollut monimutkaisia koreografioita, vain mustiin pukeutuneet muusikot, ja miehillä tietysti cohenmaiset hatut. Mutta se, mitä tehtiin, tehtiin tyylillä. Lavarakenteetkin olivat hillityt, taustakankaat värjättiin valoin milloin rauhoittavan vihreiksi, milloin hehkuvan punaisiksi, milloin jopa taivaallisen valkoisiksi. Välispiikitkin olivat harvassa, mutta mitäpä sitä turhia yleisöä kosiskelemaan, kun yleisön sydämiin pääsee paremmallakin tavalla.

Toiveeksi illasta jää, että Leonard Cohen pysyy hyvässä kunnossa ja jaksaa ainakin vielä kerran tuoda kiertueensa Suomeen. Kryptisistä ja monitahoisista, usein vaikeaselkoisistakin, teksteistä huolimatta konsertissa vallitsi lähes harras tunnelma, ja konsertin jälkeen oli hieman samanlainen olo kuin hyvän, rentouttavan joogatunnin jälkeen.

Konsertin toteutuksen raudanluja ammattitaito ei kääntynyt itseään vastaan, eikä ilta ollut steriili, ei hajuton, ei mauton. Aito ja klubimainen tunnelma valtasi Sonera Stadiumin, varsinkin illan jo pimennettyä. Ehkä se oli Cohenin mittaamaton karisma, joka teki juuri sen tarvittavan särön ammattitaidon pintaan. Kuten Cohen itse tekstissään ”Anthem” kirjoittaa:

”There’s a crack in everything, that’s how the light gets in.”