Kuningas on puhunut

Kävin muutamia viikkoja sitten Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa näytelmän Kuninkaan puhe. Olen aiemmin nähnyt Kuninkaan puhe -elokuvan, joka voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2011, ja samalla myös Colin Firth voitti parhaan miespääosan Oscarin. Muitakin Oscar-palkintoja elokuva sai, ja se menestyi hyvin niin elokuvateattereissa kuin dvd-levityksessäkin.

Kuva: winstonchurchill.org

Elokuva kertoo tositarinan kuningas Yrjö VI:sta, jolla oli julkisia puheita pitävälle hallitsijalle kiusallinen vaiva: änkytys. Kokeiltuaan jo lähestulkoon kaikkia parannuskeinoja kuningas ja vaimonsa, kuningatar Elisabet, päättävät kokeilla vielä yhtä uutta hoitoa: Australiasta kotoisin olevaa, hyvinkin persoonallista puheterapeuttia Lionel Logueta. Elokuvassa Loguen roolin esitti - jälleen kerran - mieleenpainuvasti ehdottomiin suosikkinäyttelijöihini kuuluvat Geoffrey Rush, jonka näyttelijäsuoritus Loisto-elokuvassa pianisti David Helfgottina on painunut ikiajoiksi sydämeeni. Kaupunginteatterin näyttämöversiossa kuningasta esitti Carl-Kristian Rundman, ja Loguen roolissa navigoi Pertti Sveholm. Sivuosien esittäjistä on mainittava Winston Churchilliä loistavasti esittänyt Jari Pehkonen.

Geoffrey Rush Loisto-elokuvassa. Kuva: afi.org.au

Kuninkaan puheen tarina on todenperäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tämä: vastahakoisesti kuninkaaksi joutunut änkyttävä mies etsii apua änkytykseen, ja useita keinoja kokeiltuaan päätyy outoja terapiamuotoja käyttävän puheterapeutin pakeille, ja loppujenlopuksi selättää vaivansa. Tarinan ollessa noin yksinkertainen vaatii se esittäjiltään todella paljon. Änkytyksessä on kyse yksittäisen ihmisen hädästä, noloudesta, kiusaantumisesta, tuskasta, epätoivosta, väsymisestä, sekä läheisten ihmisten avuttomuudesta ja neuvottomuudesta. Näiden ominaisuuksien esittämiseen ei kaupunginteatterin suuri näyttämö ollut mielestäni paras mahdollinen ympäristö. Kyse ei välttämättä ollut näyttelijöiden kyvyistä, taidoista tai intensiteetistä, mutta varsinkin katsomon toisella reunalla istuessa suuri näyttämö vaikutti aivan liian suurelta tämäntyyppisen näytelmän näyttämöksi. Voin vain kuvitella, miten paljon lämpimämpi ja tiiviimpi tunnelma olisi ollut pienellä näyttämöllä, tai vaikkapa Lillanissa. Hmm.

Tiedän, että on epäreilua verrata näyttämöversiota ja elokuvaversiota keskenään. Koska tuo näytelmä ei oikein lähtenyt mielestäni lentoon, oli aivoilla - estelyistäni huolimatta - aikaa ja tilaisuus pohtia  näiden kahden version eroja: siinä, missä Yrjö VI:n hätä ja ahdisteneisuus jäi Kaupunginteatterissa suurimmaksi osaksi toiselle laidalle isoa näyttämöä, lävähti se elokuvaversiossa suoraan kohti. Useita kertoja tuntui silmien takana se lievästi kuumottama lämpö, joka jatkuessaan tiivistyy liikutuksen kyyneleeksi.

Kuva: www.hkt.fi

Rundman ja Sveholm tekivät Kari Heiskasen ohjauksessa parhaansa, mutta kysymys onkin osoitettu teatterin johdolle: oliko juuri tämä näytelmä pakko tuoda suurelle näyttämölle? Tässä versiossa mieliinpainuvinta olivat - omasta mielestäni - Rundmanin taitava änkytys sekä Sveholmin muutama koe-esiintyminen: olisin toivonut toisenlaista kokemusta.