Elisabeth möter

Juuri, kun sunnuntain kirjoituksessani haikailin parempien tv-ohjelmien perään, löysin sellaisen Yle Fem -kanavalta aivan sattumalta. Aukaisin äsken, iltayhdeksältä, television, ja päädyin onnekseni katsomaan Elisabeth Rehnin haastatteluohjelmaa "Elisabeth möter".

Tämän illan jaksossa Elisabeth Rehn haastatteli puolen tunnin ajan Martti Ahtisaarta, ja voi, miten ihanan virkistävää katsottavaa tuo haastattelu olikaan! Rehn kysyi, Ahtisaari vastasi, ja Rehn reagoi tuohon Ahtisaaren vastaukseen, eikä nykytavoista poiketen lukenut vain seuraavaa kysymystä juontokortista. Argh, miten allerginen olenkaan tuolle nykykäytännölle!!!

Haastattelu oli lämminhenkinen, rehellinen, ja se oli myös kuvattu tavalla, joka toi niin haastattelijan kuin haastatellunkin lähemmäs katsojaa: kuva oli rajattu niin, että tv-ruudussa ei näkynyt muuta kuin henkilön kasvot. Juuri sopivan intiimi tapa kuvata haastattelu, jossa ei ole olennaista se, millaiset kengät ja vaatteet haastateltavalla on...

Kuva: www.telkku.com

Kyseinen ohjelma oli seitsenosaisen sarjan kolmas osa. Yritin kovasti netistä urkkia, kuka on seuraavan jakson vieraana, mutta Yle Fem -kanavan nettisivusto oli valitettavasti nurin. Kannattaa kuitenkin olla tv:n ääressä taas ensi maanantaina klo 21.00. Sitä odotellessa tämän Ahtisaari-jakson voi katsoa tästä.

Aurinkoista viikon jatkoa toivottelee uskonsa hyviin tv-ohjelmiin takaisin saanut Tupuna! :-)

Pohdintaa

Taas on viikko vierähtänyt huimaa vauhtia, blogikirjoitukset ovat valitettavasti joutuneet väistymään työkiireiden tieltä. Pahoitteluni pitkästä tauosta - toivottavasti jaksat silti käydä täällä aina tiiraamassa, josko Tupuna on ehtinyt bloginsa ääreen...

Onneksi näin sunnuntaiaamuna on taas rauhallisempi hetki rauhoittua näppäimistön ääreen. Tämän päivän aiheesta saa kyllä pohdittavaa ja keskusteltavaa koko tulevaksi viikoksi...

Sain ystävältäni vinkin Mikko von Bruunin tekstistä, jossa pohdiskellaan korkeakulttuuria. Teksti löytyy kokonaisuudessaan YLE Klassisen nettisivuilta, eli täältä. Luin tämän tekstin ensimmäisen kerran jo muutama viikko sitten, mutta sen sisältö palautui salaman lailla mieleeni, kun katselin kuluneen viikonlopun tv-ohjelmatarjontaa. Onko vika vain minussa, kun tuntuu siltä, että katsojia aliarvioidaan ala-arvoisella ohjelmatuotannolla? Mitä "uutta" on ns. "uusissa" viihdeohjelmissa, jotka suurilla mainoskampanjoilla rummutetaan sisään? Samaa myötähäpeää, nolostuneita vieraita ja lyhyitä, toisiinsa liittymättömiä kohtauksia kevein aasinsilloin sidottuina...

Mikko von Bruunin sanoin: "Ajattelen niin, että kulttuurituotanto on perin kaupallistunut ja kansainvälistynyt. Tavoitteena ei ole tarjota korkeaa, vaan jotakin, joka tuottaa voittoa. Me kuluttajat olemme oppineet kuluttamaan. Emme ehkä löytääksemme ajatuksia ja johdatuksia ymmärrykseen. Olemme addiktoituneita. Olemme addiktoituneita välittömään nautintoon. Niitä tarjoavat ajatuksettomat viihdeohjelmat, ajatukseton kirjallisuus ja musiikki. Tämä kulttuuri ei tarkoituksellisesti kuvaa mitään, vaan tarjoaa välittömän helpotuksen elämän frustraatioihin, kuten yksikertainen seksi ilman ajatusta partnerista.

....Näin yksinkertaisesta ja banaalista tulee todellisuus ja vähitellen yhteiskunnallinen totuus."

Taidatko sen paremmin sanoa?!

Mutta tarjotaanko meille, kuluttajille ja katsojille sitä, mitä me haluamme? Onko tarjonta kohdannut kysynnän? Onko kyse siitä, että valtaosa, enemmistö, tyytyy siihen helppoon vaihtoehtoon? Toivon kädet kyynärpäitä myöden ristissä, että vastaus on "ei". Eihän Jorma Uotinen ole oikeassa vastauksessaan von Bruunin tekstiin? "On helpompi suosia keskinkertaisuutta, koska sen ymmärtäminen on helpompaa."

Yksijalkainen

Istuimme viime perjantaina hyvän ystäväni kanssa salaattilounaalla Torpanrannan kahvilassa. Päivä oli aurinkoinen, mutta tuulinen, joten jäimme nauttimaan lounasta sisätiloihin. Vain yksi rohkea asiakas nautti lounastaan terassilla. Hänen seurakseen lennähti varis, joka kiinnitti huomioni. Se lenteli pöydältä toiselle, kuten varikset kyseisellä terassilla tapaavat tehdä, mutta jotain outoa liikkeessä oli. Ja sitten huomasin: variksella oli vain yksi jalka.

Ihmeen taitavasti se kuitenkin taituroi, pöydillä ja tuolien selkänojilla. Hassua, mutta juuri tuosta yksijalkaisesta variksesta tuli hyvä mieli: jossain oli tapahtunut jotain ikävää, koska jalka oli menetetty, mutta näppärän eläimen lailla se oli sopeutunut tilanteeseen - ja taas mentiin!

Jäin miettimään

Kuulin aamu-uutisissa tilanneraportin ministeriön "X" hankkeesta "X". Hankkeen vastuuhenkilö kertoi, että "Hanke ei ole pysähtynyt, se on vain lakannut etenemästä".

Ovelasti ilmaistu. Mutta mikä on oikeasti noiden kahden asian ero? Eikö esimerkiksi liikennevaloihin pysähtynyt autojono ole sekä pysähtynyt että lakannut etenemästä? Voisiko se olla pysähtynyt, jos se ei olisi lakannut etenemästä?

Asia saattaa vaikuttaa vähämerkitykselliseltä, mutta jäin oikeasti miettimään, oliko vika ymmärryksessäni, vaiko enkö vain ole yhteensopiva valtionhallinnon projektislangin kanssa...

Oikeakielisyydestä tuli mieleen: tiedätkö, mitä suomen kielen sanaa kielitoimisto suosittelee käyttämään termin "franchising" suomennoksena?

Luvake.

:-)

LEONARD COHEN – TYYLIÄ, LAATUA JA AMMATTITAITOA

Syyskuun ensimmäinen sunnuntai alkoi kääntyä iltaan, kun lähestyin reilun kymmenen tuhannen muun Leonard Cohen –fanin kanssa Helsingin Sonera Stadiumia. Lauantainen kaatosade oli onneksi enää muisto, ja sunnuntain iltapäivä oli auringonpaisteellaan lupaillut hienoa keikkailmaa, mutta nyt pilvet roikkuivat taas matalalla, ja ilmassa oli sateen uhka. Kiivettyäni yläkatsomon toiseksi ylimmäiselle riville ja luodessani katseen alas lavan suuntaan huolestuin myös illan tunnelmasta ja äänentoistosta. Mitä tästä illasta tulisi, miten Cohenin matalalla liikkuva ääni kantaisi koko katsomoon, ja ennen kaikkea: jäisikö Cohenin keikoista tuttu tiivis, intiimi tunnelma kokematta näissä stadion-olosuhteissa.

Heti keikan aloittaneen kappaleen ”Dance me to the end of love” ensimmäisestä tahdista lähtien oli selvää, että huolet olivat turhia. Tässä kuussa 78 vuotta täyttävän Cohenin poikkeuksellisen matala, tunnistettava ääni oli varmaankin todella hankala miksattava, mutta se toistui aitona - herkkänäkin - koko skaalaltaan. Taustalaulajien, Hattie ja Charley Webbin sekä Sharon Robinsonin, kuulaat ja vibrattomat (ah, miten raikasta kuultavaa tänä vibraton luvattuna aikakautena!) äänet toimivat kuin taustana Cohenin maalailevalle tulkinnalle. Unohtaa ei sovi myöskään taustalla soittaneita muusikkoja, jotka saivat myös monipuolisia sooloja soitettavikseen: erityisesti kitaristi Bob Metzgerin ja kosketinsoittaja Neil Larsenin soolot jäivät mieleen. Myös taitava Javier Mas oli tärkeässä roolissaan soittaessaan bandurriaa ja/tai laudia, noita kitaransukuisia soittimia.

Ihailtavaa oli havaita muusikoiden keskinäinen kunnioitus, he selvästikin ymmärsivät olevansa yhdessä enemmän kuin pelkästään taitavien muusikoiden summa. Jokainen hoiti oman osuutensa tyylillä ja ammattitaidolla, mutta itseään korostamatta, ja juuri siksi homma toimikin niin hyvin. Hurmaava oli myös Cohenin tapa kunnioittaa kanssamuusikoitaan hatunnostolla ja kumarruksella, ja myöskin mainita nimeltä muutkin konsertin onnistumiseen myötävaikuttaneet henkilöt: ääniteknikot, valomiehet, lavan rakentajat jne. Sillä tottahan se on: ilman heitä olisi tuokin konsertti jäänyt tuollaisenaan toteuttamatta.

Konsertin musiikillinen anti oli läpileikkaus Cohenin urasta, mukana oli tunnettuja klassikoita, hieman tuntemattomampia kappaleita ja myös kappaleita uusimmalta ”Old ideas” –levyltä. Itselleni jäivät parhaiten mieliin soolojen rikastuttama ”Bird on a wire”, ”Sisters of Mercy”, ”In my secret life”, ”I’m your man”, ”Night comes on”, ”Suzanne” sekä tietenkin ”Take this waltz”. Yleisön suosikkien kärkeen tuntui aplodein mitattuna nousseen myös Sharon Robinsonin tulkitsema ”Alexandra leaving”, jonka Robinson tuotti ja osin myös kirjoitti Cohenin ”Ten New Songs” –albumille vuonna 2001. Itse en suuresti innostunut Robinsonin mielestäni laimeaksi jääneestä tulkinnasta, enkä Webbin sisarusten soolostakaan (”Coming back to you”), vaikka vekkuliahan sitä pieni keikkaharppuakin oli kuulla. Ja tarkennukseksi: kun puhun keikkaharpusta, niin puhun todellakin pienestä soittimesta!

Illan parhaan esityksen tittelin ansaitsee mielestäni jo konsertin toisena kappaleena soitettu ”The Future”. Se polkaistiin käyntiin lähes direstraitsmaisella kompilla, joka imaisi yleisön mukaansa liikehtimään. Kuten oma lauluvalmentajani sen osuvasti sanoo: ”Svengi ei ole makuasia!”

Pitkän, lähes nelituntisen konsertin jälkeen mietin, mitä siitä jäi päällimmäisenä mieleen, ja sen kirjasinkin jo tuohon otsikkoon: tyyli, laatu ja ammattitaito. Lavalla ei tapahtunut paljoakaan, ei ollut monimutkaisia koreografioita, vain mustiin pukeutuneet muusikot, ja miehillä tietysti cohenmaiset hatut. Mutta se, mitä tehtiin, tehtiin tyylillä. Lavarakenteetkin olivat hillityt, taustakankaat värjättiin valoin milloin rauhoittavan vihreiksi, milloin hehkuvan punaisiksi, milloin jopa taivaallisen valkoisiksi. Välispiikitkin olivat harvassa, mutta mitäpä sitä turhia yleisöä kosiskelemaan, kun yleisön sydämiin pääsee paremmallakin tavalla.

Toiveeksi illasta jää, että Leonard Cohen pysyy hyvässä kunnossa ja jaksaa ainakin vielä kerran tuoda kiertueensa Suomeen. Kryptisistä ja monitahoisista, usein vaikeaselkoisistakin, teksteistä huolimatta konsertissa vallitsi lähes harras tunnelma, ja konsertin jälkeen oli hieman samanlainen olo kuin hyvän, rentouttavan joogatunnin jälkeen.

Konsertin toteutuksen raudanluja ammattitaito ei kääntynyt itseään vastaan, eikä ilta ollut steriili, ei hajuton, ei mauton. Aito ja klubimainen tunnelma valtasi Sonera Stadiumin, varsinkin illan jo pimennettyä. Ehkä se oli Cohenin mittaamaton karisma, joka teki juuri sen tarvittavan särön ammattitaidon pintaan. Kuten Cohen itse tekstissään ”Anthem” kirjoittaa:

”There’s a crack in everything, that’s how the light gets in.”

"Kun syksy Sinut syliinsä taas sulkee..."

... näyttää päivittäisellä kävelyreitilläni näinkin kauniilta.

Otsikon teksti on valitettavan harvoin kuullusta rakkaudentunnustuksesta Helsingille: "Laulu Helsingistä" on Einar Englundin sävellys, johon tekstin on tehnyt Esko Elstelä. Kiinnostuneet löytävät kappaleen nuotit ja tekstin ainakin Suuri Toivelaulukirja -sarjan osasta yhdeksän.

Turistina tornissa

Juuri Urheilumuseossa piipahtamista ennen kävimme Olympiastadionin tornissa. Tulipa mieleen se vanha totuus, että lähelle on pisin matka - ne oman kotipaikan nähtävyydet jäävät usein käymättä. Oli siis aika korjata tilanne, ja niinpä otimme yllättävän pienen hissin ylös torniin.

Hissi vai portaat....? Hissi!

Melko hyvin kehittyneen korkean paikan kammoni vuoksi en ole uusissa matkakohteissa ensimmäisenä etsimässä korkeaa näköalatornia, mutta sen verran niissä olen kuitenkin uskaltautunut käymään, että havaitsin heti hissistä ulos astuttuani tornin näköalatasanteen olevan to-del-la pieni. Olisikohan sinne mahtunut kahdeksasta kymmeneen ihmistä mukavasti kaiteen ääreen maisemia ihailemaan? Tasanteita on kahdessa kerroksessa, ja niistä itselläni oli mukavin olo siinä alemmassa. Ylemmässä kun on kattokin auki, tai, no, oli siinä kaiteet kattona, mutta hieman liian avoin oli olo taivasalla noissa korkeuksissa...

Mutta ne näkymät: vaikka sitä kuinka lukee ja tietää, että Helsinki on meren ympäröimä, ja metsää on myös runsaasti, niin tuolta ylhäältä sen vasta kunnolla havaitsi omin silmin:

Katse kohti keskustaa....

... ja hieman tarkempi zoomaus Töölönlahden suuntaan.

Yllättävän metsäinen näkymä; taustalla siintää Kallio.

Katse kohti lenkkimaastoa eli keskuspuistoa; näkyvillä myös uusi kevyen liikenteen Auroran silta.

Töölöä ja Meilahtea

Ja tämän kirjoituksen loppuun kuva minulle rakkaasta koti-Töölöstä: minä niin pidän tuosta töölöläisestä värityksestä!

TÖÖLÖ!

Urheilullisten siipien havinaa

Vietin hyvän ystäväni kanssa viikonlopun teemalla "turistina kotikaupungissa". Pohdimme sitä jo keväällä tavatessamme, ja vihdoin viimein, ennen syksyn tuloa, saimme tuon viikonlopun järjestettyä. Tarkoituksenamme oli hypätä "Hop on hop off" -bussiin, mutta päädyimmekin sitten maanläheisempään vaihtoehtoon, ja kurvailimme kolmosen raitiovaunulla ympäri Helsinkiä. Reissusta riittää kirjoitettavaa muutamaankin bloggaukseen, mutta aloitan kertomalla nähtävyydestä, joka sijaitsee alle kilometrin päässä kodistani...

Olympiastadionin tornin alla on sisäänkäynti Suomen Urheilumuseoon. Paikkaan, johon päätimme hetken mielijohteesta piipahtaa käytyämme ensin ihailemassa maisemia Olympiastadionin tornissa.









Odotukseni Urheilumuseosta olivat hieman, hmm, sanoisinko, kuivahkot: tiesin ainoastaan, että siellä on näytillä Matti Nykäsen mitalikokoelma. Siksipä olikin iloinen yllätys, että Urheilumuseo osoittautui paitsi hyvin jäsennellyksi ja informatiiviseksi vierailupaikaksi, niin myös hauskaksi paikaksi, jossa urheilua ja sen lieveilmiöitä esitellään sopivasti pilke silmäkulmassa.

Näkymä Urheilumuseon sisäänkäynniltä.

Aloitimme tutustumisen suomalaisen kuntoliikunnan historiaan; Tahko Pihkalan "Suomen miehen kuntokurssi" voisi olla hyödyllinen tänäkin päivänä, ja kyykkää voisi ehkä kokeilla Angry Birdsien pelaamisen sijaan? :-)

Kyykkävarusteita.

Voisiko tästä saada uuden painoksen?

Hauska sattuma oli se, että juuri muutamia viikkoja sitten, kesäolympialaisten aikaan, juttelin ystäväni kanssa siitä, että todella oudon näköisiä ovat nykyään telinevoimistelussa käytettävät telineet: hevonen ja hyppyteline eivät muistuta ollenkaan niitä, mitä koulujen jumppasaleissa 70-luvulla käytettiin. Ja kas vain: museon vitriinissä oli juuri näiden nostalgisten jumppatelineiden pienoismallit! (pahoittelen kuvien epätarkkuutta: lasivitriini ei helpottanut haastavaa, salamatonta kuvaamista....)

Eläköön, nostalgia! :-)

Näytillä oli myös urheiluun liittyvää hattumuotia: 1920- ja 30-luvuilla tunnetun lentäjän, Wäinö Bremerin, sekä nostalgisen radioäänen ja urheiluselostajan Pekka Tiilikaisen hatut!

Wäinö Bremerin lentoasusteita.

Maailmaa nähnyt päähine.

Tieteeksi muuttuneen urheilun aikana oli hauska nähdä myös Juha "Julma-Juha" Väätäisen harjoitusohjelma 70-luvun alusta: "back to basics", voisi tästä yhteenvetoa sanoa. Juoksua, lepoa ja ruokailua. Hauska yksityiskohta on tuo jokailtainen "juustoa ja lasi punaviiniä" päivän päätteeksi. Saataisiinkohan sillä nykyurheiluunkin siitä (ainakin silloin tällöin) puuttuvaa rentoutta?

"Julma-Juhan" harjoitushuoneentaulu 70-luvun alusta.

Olympialaiset olivat tietysti suuri osa museon kokoelmaa. Kaunein vitriini oli mielestäni tämä alla kuvaamani: kokoelma olympiasoihtuja.

Olympiasoihtuja.

Jollei syysflunssa olisi estänyt, olisin halunnut myös kokeilla "virtuaali-Vireniä", eli juoksumaton ja videokuvan yhdistelmää, jolla voi testata kykynsä pysyä Lasse Virenin tahdissa Montrealin olympialaisten (v. 1976) 5000 metrin loppukirissä. Lisää tästä simulaattorista voi lukea tästä.

Yhteenvetona: Urheilumuseossa voi ja kannattaa piipahtaa, vaikkei turisti olisikaan. :-)  Lisätietoja museosta löydät täältä.