Tomas Ledin – aitoutta autotallissa

Lapsuuteni kesiin kuului erottamattomana osana Tomas Ledinin kappale ”Sommaren är kort”. Ala-asteikäisenä ei tuo ruotsin kieli ollut vielä oikein hallussa, mutta olin kuitenkin saanut selvitettyä, että siinä puhuttiin kesästä. Eipä taida näin vanhemmitenkaan kulua yhtään kesää, etteikö tuo kappale joltain radiokanavalta kuulu – jokohan sitä voisi kohta kutsua ikivihreäksi?

Tomas Ledin on minulle siis yhtä kuin kappale ”Sommaren är kort”. Lisäksi olen vuosien varrella oppinut, että hän on laulanut Abban taustalaulajana, laulanut dueton Abba-Agnethan kanssa sekä mennyt naimisiin kuulun Abba-manageri Stickan Andersonin tyttären kanssa. Suurinpiirtein näillä tiedoilla varustettuna lähdin muutama viikko sitten katsomaan Tomas Ledinin ”40 vuotta ensimmäisen levyn julkaisusta” –juhlakiertueen konserttia Helsingin Finlandia-talolle. Samaan aikaan vajaan kilometrin päässä Olympiastadionilla valmistauduttiin Madonnan konserttiin, joten en ollut ihan varma, millainen määrä ihmisiä olisi Finlandia-talolle tiensä löytänyt, mutta yllätyksekseni ulko-ovella oli lappu ”loppuunmyyty”. Ja toden totta: sali oli viimeistä paikkaa myöden täynnä. Yleisön keski-ikä liikkui keski-iän molemmin puolin – nelikymppisenä taisin olla siitä nuoremmasta päästä... Toisaalta, juhliihan artistikin tänä vuonna 60-vuotissyntymäpäiväänsä.

Kuva: www.livestage.se

Keikka alkoi yksinkertaisesti ilman sen suurempia koukeroita. Valot himmennettiin, muusikot kävelivät lavalle, valot sytytettiin, ja keikka polkaistiin käyntiin osuvasti ”Festen har börjat” –kappaleella. Sitä seurasi tiiviissä tahdissa, ilman taukoja, useampia kappaleita Ledinin materiaalin rokahtavammasta päästä, ja tanakka rokkaavuus sai (keski-ikäisenkin) yleisön heti mukaan taputtamaan ja liikkumaan.  Lämmittelyvaiheen jälkeen seurasi rauhallisempia kappaleita, mm. ”Vi ska gömma oss i varandra” sekä ”En dag på stranden”.

Yhtyeen muusikot esiteltiin jo melko aikaisessa vaiheessa, ja syystäkin: lavalla olivat Tomas Ledinin kanssa kitaristi Sebastian Nylund, basisti Ove Andersson, kosketinsoittaja Jörgen Ingeström sekä rumpali Johan Franzon. Tasapainoinen kokonaisuus taitavia pitkän linjan muusikoita, jotka – edelleen – selvästi nauttivat ja iloitsivat sekä musisoinnista yleensä että musisoinnissa juuri tässä ryhmässä. Erityisesti Sebastian Nylundin kitaransoitto jäi mieleen, paitsi vauhdikkaampien kappaleiden sähköisissä sooloissa niin myös erityisesti rauhallisemmissa encore-kappaleissa.

Illan parhaimpiin esityksiin kuului mielestäni 90-luvulla tehty ”Genom ett regnigt Europa”, joka groovasi letkeän viipyilevästi. Lopullinen sysäys yleisön liikuttamiselle oli vauhdikas ”Vi är på gång”, joka sai ihmiset tanssimaan ja ylös penkeistään. Tämän kappaleen Ledin kirjoitti jo 1983, ja se on Ruotsissa usein käytetty urheilutilaisuuksissa: mm. vuonna 2006 se oli Ruotsin jalkapallojoukkueen kannustuskappale MM-kisoissa Saksassa.

Vauhdikkaasta ja mukaansatempaavasta menosta huolimatta oma suosikkihetkeni konsertissa oli akustinen tuokio: koskettava ”Blå blå känslor” sai ansaitsemansa huomion ja kohtelun riisuttuna ja karheanakin versiona, joka tarjosi myös yhtyeen muille muusikoille hetken lepotauon. Mieleeni jäi myös Ledinin cover-versio ruotsalaisen muusikon Mikael Wiehen kappaleesta ”Den jag kunde va”.

Loppua kohden nostettiin taas vauhtia, mm. ”Just nu” –kappaleen tahdissa myös yleisön joukosta valittu nainen pääsi rokkaamaan lavalle. Tässä vaiheessa strobo-valojen käyttö oli kuitenkin niin runsasta, että osa lavan tapahtumista jäi havaitsematta. Tuli lähes sellainen olo, että olisi ollut ensimmäinen kerta, kun niitä päästiin käyttämään, innostus niiden käyttöön oli niin suurta... Myös äänentoistolle tapahtui jotain näissä viimeisissä, vauhdikkaimmissa kappaleissa: ainakin parvella laulu jäi hetkittäin täysin voimakkaasti jyränneen yhtyeen, varsinkin lähes kolisevana toistuneen rumpusetin, alle. Tilanne onneksi korjattiin suhteellisen pian.

Encore-kappaleina kuultiin ”I natt är jag din”, ”Du kan lita på mig” sekä luonnollisesti ”Snart tystnar musiken”.

(tämä allaoleva videoklippi kannattaa muuten katsoa: aitoa musisoinnin iloa, ei tietoa autotunesta tms. äänen jälkikäsittelystä - me like!!!)

Mitä tästä keikasta, josta ei oikein etukäteisodotuksia ollut, sitten jäi käteen? Hieman hämmentävä oli esiintymislavan rakenne. Ledin esiintyi tietysti keskellä eturivissä kitaristi oikealla ja basisti vasemmalla puolellaan. Takarivissä olivat kosketinsoittaja ja rumpali, väliin oli jätetty koroke Ledinin hetkittäisille vierailuille. Kokonaisuuden taustan muodostivat kolme suurensuurta näyttöä, joilla seilasivat milloin poutapilvet, milloin psykedeeliset kuviot. Mutta aivan lavan reunoille oli tuotu myös mielestäni taustalle kuuluvia toimintoja. Lavan oikeassa reunassa oli miksauspöytä miksaajineen, ja vasen reuna täyttyi ”välinehuoltajan”, vai mikä onkaan oikea termi sille henkilölle, joka huoltaa kitarat ja virittää ne ja ojentaa ne oikeille henkilöille kitaranvaihdon tullessa kyseeseen, toiminnoista. Arvostan hänen työtään, kyllä, mutta tuossa lavaratkaisussa hänen toimensa kyllä kiinnittivät melkoisen paljon huomiota, koska lukuisista kitaranvaihdoista johtuen hänellä oli todella paljon tekemistä. En tiedä, ehkä tässä ratkaisussa oli tarkoitus korostaa, että hän, sekä miksaaja, ovat yhtä suuri osa yhtyettä kuin muusikotkin, mutta hieman rauhaton tuo ratkaisu mielestäni oli. Tuli hieman sellainen olo, kuin olisi katsellut treenikeikkaa autotallissa, jossa ei ole erillistä lavaa, vaan kaikki toiminnot tapahtuvat samasa tilassa...

Negatiiviselta puolelta mieleen jäi liiallinen strobo-valojen käyttö sekä järkyttävän kova äänenvoimakkuus. Olikohan volume-nappia käännetty suuremman areenan asetusten mukaan?

Positiivisella puolella olikin sitten enemmän asioita: ilo, aitous ja musikaalisuus yhdistettyinä piinkovaan ammattitaitoon. Yhtyeen selvästi havaittava keskinäinen kunnioitus. Yleisön arvostaminen ja huomioiminen. Tästä muuten Ledin mainitsi myös loppuspiikissään: ”Tämä on pohjimmiltaan yhteistyötä esiintyjien ja yleisön välillä.” Siihen oli hyvä lopettaa.

Todellinen moniosaaja

Tätä kirjoittaessa ikkunasta kaikaa Olympiastadionilta kantautuva Madonna-konsertin kumu. Siitä inspiroituneena linkitän tähän viikonaloituskappaleeksi iki-ihanan Hugh Laurien version iki-ihanan Ray Charlesin iki-ihanasta kappaleesta "Hallelujah, I lover her so". Voi tuota iloa ja aitoutta ja osaamista, ja niiden tuloksena syntyvää svengiä. 

Ei voi kuin ihailla.

Aurinkoista alkavaa viikkoa Sinulle, lukijani!

Rakkaus on ikuista

Olin kesälomalla syömässä perinteistäkin perinteikkäimmän helsinkiläisravintolan, Lehtovaaran, terassilla. Terassilla oli alkuiltana hiljaista, vain kahdessa pöydässä oli asiakkaita. Liikenne lähikaduilla oli hiljaista, joten viereisten pöytien keskustelut kuuluivat korviini hyvin, ihan höristämättä. :-)

Käytävän toiselle puolelle, terassin ikkunapöytään, saapui charmantti pariskunta, arviolta noin 65 - 70 -vuotiaita. He tilasivat alkudrinkit, ja ne saatuaan jäivät lukemaan ruokalistoja. Kesken ruokalistojen lukemisen nainen laski ruokalistan alas, katsoi lempeästi miestään, ja sanoi: "Olisitko silloin kymmenen vuotta sitten, kun ensi kerran tavattiin, uskonut, että olisimme vielä tänään yhdessä?"

Kiitos teille, te ihana pariskunta, lämpimästä rakkaudentunteesta, joka täytti koko terassin!

".... ever since that night we've been together,
lovers at first sight, in love forever,
it turned out so right, for strangers in the night...."

Urheilun juhlaa olumbialaisissa?

Olen lomani aikana katsellut niin suoralla kuin sivusilmälläkin urheilulähetyksiä Lontoon olympialaisista. Ja voi että: ymmärrän, että esimerkiksi Suomen Yleisradiolle satsaus olympialaisten selostamiseen suomen kielellä on suuri, ja selostustehtäviin pääsee/joutuu myös niitä toimittajia, joiden työhön suorat lähetykset, tai selostaminen yleensäkään, eivät kuulu. Näin kielenhuollon ystävänä en kuitenkaan ymmärrä, ettei edes siitä klassisimmasta virheestä ole päästy eroon: niin vain jo avajaispäivästä lähtien olen kuunnellut, miten suomalaiset menestyvät "olumbialaisissa".

Kyse ei voi olla tietämättömyydestä. Kyse on ainoastaan huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Ja ei: en ole sitä mieltä, että urheiluselostaminen tärkein osa on usein vaikeidenkin ulkomaankielisten nimien oikea ja tarkka lausuminen, mutta selostaminen on kuitenkin toimittajien työtä. Siihen soisi kuuluvan valmistautumisen ja huolellisuuden myös äidinkielemme kannalta.

Ainakin siinä "olympia"-sanassa.

Tässäpä aiheeseen liittyvä kuva kesäisestä hintalapusta. Kuinka oikeassa hintalapun teksti olikaan! :-)