Sunnuntai-ilta Musiikkitalossa

Ja taas alkuun pahoitteluni: ei tullut konserttiarvostelua eilen, ei. Mutta tulee tänään. :-)

Sunnuntainen Nordea Jean Sibelius Orkesterin levynjulkaisukonsertti sisälsi seuraavat teokset:

          Sibelius: Satu
          von Weber: Klarinettikonsertto nr 2, solistina Veera Myllyniemi

          Sibelius: Sinfonia nro 1

          Encore: Sibelius: Finlandia

Ennen tuota iltaa en ollut oikein klassisen klarinetinsoiton fani, mielestäni klarinetti oli parhaimmillaan jazz-kokoonpanoissa. Niinpä odotin hieman haasteellisin mielin konsertin solistiosuutta. Mutta miten taas kävikään? (tässä vaiheessa huomaan, että kuluneen kuukauden aikana on näitä "mennessä-en-tykännyt-mutta-sitten-musta-tuli-fani" -tapahtumia ollut useampia; ihanaa!!!) Istuin siis lavan "takana" olevilla paikoilla, joten näin illan nuoresta solistista, Veera Myllyniemestä, vain selän. Mutta siinä, missä vuodentakainen NJSO:n nuori solisti suoriutui Sibeliuksen viulukonsertosta mielestäni vain teknisesti, Veera Myllyniemen esitys hehkui sekä tekniikkaa että herkkää tulkintaa, joka välittyi myös selin soittaen. Onneksi tuo konsertti on nähtävissä kokonaisuudessaan Helsingin Sanomien nettisivuilla, eli täällä. Aion itsekn katsoa tuon uudelleen ja testata, pidänkö edelleen klassisesta klarinettimusiikista, vai oliko tuo sunnuntainen vain Musiikkitalon hengen luoma hetkellinen poikkeus. :-)

Orkesterin omat numerot olivat sitä ihanaa, nuorta, pulppuilevaa musisointia, johon vuosi sitten ihastuin. Kirjoitin tuossa pari bloggausta sitten huomioni vieneestä oboistista, mutta nyt täytyy pyytää anteeksi ja pahoitella huonoa muistia: kyse oli vuosi sitten fagotin soittajasta, ja niin oli nytkin. Mikä svengi ja soittamisen ilo! Ihanaa! Käsiohjelman mukaan kyseessä on Antti Salovaara -niminen nuori herrasmies. Jos, Antti, luet tätä, niin: älä ikinä luovu tuosta soittamisen ilon näyttämisestä yleisölle, orkesterissakaan! Olen fanisi!

Jahka ehdin katsomaan tuon konserttitallenteen uudelleen, poimin teille muutamia näytteitä orkesterin soittamisen riemusta...

Riemukasta keskiviikkoa!

Musiikkitalo & NJSO - me like!

J. Karjalaista lainatakseni: "Oi mikä ihana ilta!"

Vaikka olen puhunut epäilevään sävyyn Musiikkitalon toteutuksesta, siellä siis vielä käymättä, ja mielestäni se edelleenkin näyttää ulkoapäin kaikkea muuta kuin kutsuvalta, niin tänään tapahtui muutos! Astelin rankkasateen keskeltä sisälle Musiikkitaloon, laskeuduin portaat alas kohti narikka-aluetta - ja olin myyty. En tiedä, mistä oli kyse, ja mitä tapahtui, mutta jollain tavalla talo otti minut lämpimään otteeseensa, eikä päästänyt irti. Talossa on tilaa liikkua ja hengittää, valoa (kyllä, jopa näin marraskuun pimeällä!), lämmintä puuta, tukevaa terästä, lempeää lasia...

Parven lämpiö.

Lasia, terästä ja sinistä sävyä.

 
Ja se konserttisali sitten:

Konserttisalia, 1.

Konserttisalia, 2.

En nyt tässä ala selvittämään Musiikkitalon yksityiskohtaisia tietoja sen tiloista, tekniikasta, ohjelmistosta jne, ne voi jokainen tarkistaa itse vaikkapa täältä. Musiikkitalon kahvila on auki päivittäin, joten talon henkeä voi käydä tunnustelemassa myös "muuten vaan", menemättä konserttiin. Toivottavasti viimeistään keväällä, kun ilman paranevat ja päivä pitenee ja ihmiset ovat enemmän jalkaisin liikkeellä ydinkeskustan ympäristössä, Musiikkitalo saa lisää ohikulkijoita vieraakseen. Katutasolla näytti olevan myös levy- ja kirjakauppa, siellä en ehtinyt käydä, mutta on siis hyvä syy palata. :-)

Musiikkitalon akustiikasta on puhuttu paljon, ainakin suunnitteluvaiheessa, ja muistaakseni se sai ihan hyvät arviot talon valmistuttua. Omasta mielestäni, ainakin tämänpäiväisellä istumapaikalla, akustiikka oli loistava! Orkesteri soi pehmeästi, tasapainoisesti, selkeästi. Sitä aloin kyllä ihan uteliaisuudesta miettiä, miten tuollainen viinitarhamainen sali käyttäytyy. Istuin tänään ns. orkesterin takana, eli kasvoni olivat kapellimestaria kohti. Viulut soivat siis oikealla, puhaltimet olivat lähimpänä minua, ja sellot soivat vasemmalla. Kuuleekohan korva eron siihen ns. normaaliin sointiin, kun istutaan kapellimestarin takana, ja viulut ovat vasemmalla, puhaltimet kauimpina ja sellot oikealla? Älkää ymmärtäkö väärin, mikään ei kuulostanut huonolta, mutta aloin silti miettiä tätä mielenkiintoista seikkaa. "Kääntääköhän" tuollaisen viinitarhasalin akustiikka soitinten äänet siihen "perinteiseen" kuulokuvaan? Hmm. Tietääkö joku?

Ja itse konsertti sitten:

Siitä lisää huomenna!

Kaikki kuvat: © Tupuna 27.11.2011 NJSO:n konsertti Musiikkitalossa

Sibeliusta nuorin voimin

Bloggailussa on ollut pieni tarkoittamaton tauko.Työ on haitannut vapaa-aikaa, ja lisäksi on ollut pieniä teknisiä "haasteita", mutta täällä sitä taas ollaan, bloggausmaailmassa. Toivottavasti Sinulla, lukijani, on kaikki hyvin!

Tänään illalla minulla on ihana tilaisuus päästä kuuntelemaan Nordea Jean Sibelius Orkesteria Helsingin uuteen Musiikkitaloon! Tätä nuorista muusikoista koostuvaa orkesteria minulla oli ilo kuulla ensimmäisen kerran noin vuosi sitten Finlandia-talossa. Silloin nuori viulisti Kreeta-Julia Heikkilä esitti Sibeliuksen viulukonserton, ja lisäksi kuultiin Ludwig van Beethovenia sekä uudelleen suosikikseni noussut Dvořákin sinfonia "Uudesta maailmasta" (varmaankin tunnetuin teema tuosta "Uudesta maailmasta" kuultavissa mm. tästä).

Sibeliuksen viulukonserton olen kuullut sekä levyltä, radiosta että livenä useita kymmeniä kertoja, se on mielestäni - tietenkin Finlandian ohella - parasta Sibeliusta. Youtubesta löytyy koko viulukonsertto; Radion Sinfoniaorkesteri vuodelta 1990 solistinaan vuoden 1985 Sibelius-viulukilpailun voittaja Leonidas Kavakos. Linkki tähän ihanuuteen löytyy tästä, ja taattu ihokarvojen nostatus alkaa viimeistään kohdasta 29:12. 

Kuva: Google/Listal.com

Sibeliuksen viulukonserton lisäksi minulla on toinen rakas ja tärkeä klassinen mestariteos, jota yritän käydä kuuntelemassa niin useassa paikassa kuin vain pystyn. Valitettavasti sen löytäminen konserttitalojen ohjelmistoista on hieman hankalampaa kuin tämän viulukonserton löytäminen: kyseessä on Rahmaninovin kolmas pianokonsertto. Tätä pianokonserttoa pidetään yhtenä teknisesti vaikeimmista pianokonsertoista, mutta palataan siihen myöhemmissä blogiteksteissä...

Saman teoksen kuunteleminen eri muusikoiden esittämänä on muuten paljon mielenkiintoisempaa kuin miltä se ehkä näin kirjoitettuna kuulostaa. Vaikka nuotit ovat samat, on tulkinnalle aina tilaa - ja myös tilaus! Esimerkiksi tuo vuosi sitten kuulemani nuoren viulistin versio Sibeliuksen viulukonsertosta oli totisesti erilainen kuin jo enemmän elämänkokemusta omaavan viulistin versio. Henkilökohtaisesti uskon, ettei kyse ole tällaisessakaan tapauksessa vain teknisestä erosta, vaan nimenomaan tulkinnasta, tunneyhteydestä ja uskalluksesta, jonka itsensä tunteminen tuo mukanaan. Piristä pimeää marraskuista päivää ja kuuntele vaikka Youtubesta kaksi versiota jostain klassisesta teoksesta. Erilaisia ovat, eikö vain?

Pienen volttauksen jälkeen takaisin NJSO-orkesteriin. :-) Kyseessä on siis vuonna 2007 perustettu orkesteri, jossa nuoret, lahjakkaat muusikot voivat saada arvokasta kokemusta ja orkesterityön koulutusta suomalaisten huippuammattilaisten johdolla. Tällä hetkellä orkesterin taiteellisena johtajan toimii Jukka-Pekka Saraste: hän myös muuten johti tuon linkittämäni Kavakos-version Sibeliuksen viulukonsertosta. Ihaninta ja mieleenpainuvinta vuodentakaisessa konsertissa oli juuri nuoruus, into ja ilo! Istuin konsertissa isäni vieressä, ja väliajalla keskustelimme siitä, että olimme molemmat huomanneet erityisesti orkesterin takarivissä istuneen oboistin. Hän oli mukana joka solullaan ja koko sielullaan, hymyili, eläytyi, ja kiinnitti huomiota positiivisella tavalla. Kuinka monessa "aikuisten orkesterissa" huomio kiinnittyy takarivin oboistiin?!

Tämän illan konsertti on samalla levynjulkistuskonsertti: NJSO on ensimmäinen orkesteri, joka on levyttänyt uudessa Musiikkitalossa.

Tiedossa on siis mukava, musiikin täyttämä ilta. On myös hauskaa päästä Musiikkitaloon, josta on keskusteltu niin paljon jo rakennusvaiheessa, ja keskustelun aiheita tuntuu riittävän edelleen. No, huomenna voin kantaa oman korteni mielipiteiden kekoon.

Lisätietoa NJSO-orkesterista voi lukea täältä. 

Kuva: © www.njso.fi

Lempeää sunnuntaita!

Joulustressikö jo?

Kävin tuossa lähi-Alepassa ruokaostoksilla. Kassalle jonottaessani tiirailin aikakauslehtien otsikoita (tässä hieman mukaellen):

- "Aloita jouluvalmistelut nyt!"
- "Uudenlaiset jouluherkut!"
- "Uusia jouluperinteitä vanhoja kunnioittaen!"
- "Vältä stressi - leivo jouluherkut jo nyt!"
- "Sata ja yksi joululahjaideaa!"

Jos näiden otsikoiden on tarkoitus estää joulustressi, niin eivätpä aivan siinä onnistuneet. Päinvastoin. Joko nyt pitäisi alkaa stressata? Eikö saa odottaa edes joulukuun puoliväliin?

Yritän välttää joulustressin kokonaan, mutta ainakin kieltäydyn aloittamasta sitä nyt. Ottakaamme mallia vaikka tästä: autuaan rento hymy ja letkeä olemus.

Kuva: © Tupuna

Letkeää keskiviikkoa!

Saanko esitellä: B.B. King

Marraskuun illat ovat kenties synkimmillään, ja d-vitamiinin, kalaöljyn ynnä muiden kemiallisten piristeiden lisäksi tarvitaan piristystä ja hoitoa myös sielulle. Ja mikäpä sen parempaa sielunhoitoa kuin hyvä musiikki! Joten: rakastamieni legendojen joukosta - saanko esitellä - B.B. King!

B.B.King: The Thrill is Gone (klikkaa tästä!)

Riley B. King, paremmin siis tunnettu B.B. Kinginä, syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1925, puuvillaplantaasilla. Parikymppisellä B.B:llä oli kuitenkin mahdollisuus vaihtaa plantaasityöt muusikon työhön, ja Memphisistähän tuo hänenkin muusikkotarinansa alkoi. En nyt tässä ryhdy kirjoittamaan hänen koko elämäntarinaansa, koska sen voi lukea paitsi netistä niin myös mielenkiintoisesta elämäkertateoksesta "B.B. King omin sanoin". Luin tuon kirjan muutama vuosi sitten, ja sekosin kyllä siinä laskutoimituksessa, kumpiako Kingillä on ollut enemmän: naisia vai kitaroita...

Ilokseni minulla on ollut mahdollisuus nähdä B.B. King livenä kolme kertaa: kerran Järvenpään Puistobluesissa ja kaksi kertaa jäähyväiskiertueella Helsingissä. Voi, miten toivonkaan, että näitä jäähyväiskiertueita tulisi vielä lisää!!!

Vuonna 2006 vanha jäähalli oli vain puolillaan väkeä, hiemas nolostutti... Mutta ei hätää: King otti yleisönsä tiukkaakin tiukempaan otteeeseensa, ja myös jäyhät suomalaismiehet lauloivat Kingin käskystä bluesia kovaan ääneen. Vuoden 2009 jäähyväiskiertueen näyttämö oli Hartwall Areena, ja silloin suomalaisen yleisön pelasti eräs välkky suomalaismies. Kävi nimittäin niin, että aivan konsertin alkupuolella joku liikuttuneeseen mielentilaan päätynyt omituinen höpöttäjä, suomalainen mies, käveli lavan eteen ja ryhtyi kertomaan Kingille omia mielipiteitään tämän soitosta. Istuin noin kymmenennellä rivillä, enkä kuullut, mistä lavan reunalla keskusteltiin. King lopetti soittonsa, ja turvamiehet kävivät taluttamassa miehen ulos katsomosta. King huokaisi syvään ja kysyi yleisöltään: "Onko teillä muillakin tylsää?" Ja siinä samassa kuuluva miesääni katsomosta huusi, selvällä suomalaisella aksentilla: "He was Swedish!" King nauroi, yleisö nauroi, ja konsertti jatkui hyvässä hengessä...

Kingin esiintymisessä on tiettyä vanhanaikaista vakavuutta ja arvokkuutta, mutta se ei silti ole jäykkää, vaan musiikki koskettaa selvästi hänen jokaista soluaan. Erityisen hienoa on seurata hänen kasvojensa ilmeitä - tarkkailkaapa niitä näissä videoissa. Ja vanhemmiten, kun diabetes on pakottanut hänet istumaan keikoillaan, on hienoa huomata, että jammata voi myös istuen!

En ole mikään armoitettu blues-fani, mutta hyvällä bluesilla on vankka sijansa sydämessäni. Voin olla väärässä, mutta minulle B.B: Kingin blues on sitä hyvää bluesia. Siitä vielä seuraava videoesimerkki: toisen legendan, Ray Charlesin, muistoksi kootussa konsertissa esiintyvät B.B. King ja jo edesmennyt kosketinsoittajatähti Billy Preston - eikä tuo Bruce Williskään nyt ihan väärässä seurassa ole - pitkällä takamatkalla muusikkokollegoihinsa nähden kylläkin. Ja tästähän saankin hyvän aasinsillan Ray Charlesiin - häneen palaamme myöhemmin.


B.B: King: Sinner's Prayer (klikkaa tästä!)

P.S. Ja se B.B. tulee sanoista "Blues Boy".

Ajattelemisen aihetta

Viikon aloitukseksi viisaita sanoja? 

Kuva: © Tupuna

"Todellisuus tavoitetaan vain hiljaisuudessa."

- Pablo Picasso -

Mukavaa viikkoa toivottaa Tupuna!

Illan valopilkut

Pitkästä pitkästä aikaa vaihdoin kahvakuulatreenin sauvakävelyyn Töölönlahden ympäri. Sää oli yllättävän lämmin, marraskuuksi, mutta pimeää oli! Ravintola Töölönrannan pihalle oli jo laitettu jouluvalot, vai ovatkohan ne talvivalot, mutta ne näyttivät niin kovin yksinäisiltä ja paljailta, että napsin blogin koristukseksi muutaman kuvan muista kävelyreittiäni valaisseista valon lähteistä.

Viikonlopusta on tulossa joululauluntäyteinen, joten näiden iltakuvien myötä toivottelen jo rauhallista ja rentouttavaa viikonloppua!

Linnunlaulun huviloita tosi kaukaa....

... ja hitusen lähempää.

Syysvalo.

Finlandia-talon uudet sävyt.

Finlandia-taloa lähempää.

Stadionin torni.

 Kaikki kuvat: © Tupuna

Kiitollisuus

Kuten jo eilen totesinkin, olin edellistä tekstiä kirjoittaessani hyvinkin kriittisellä ja arvostelevalla tuulella. Tekstin kirjoittamisen ja "julkaise"-napin painamisen jälkeen aloin kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin: vaikka kuinka välillä tuntuukin "oikeutetulta" arvostella saamaansa kohtelua ja niitä tapahtumia, joissa on ollut osallisena, pitää kuitenkin samassa yhtälössä muistaa ne lukuisat kiitollisuuden aiheet, joihin meillä kaikilla on aihetta. Sinulla, jonka eteen ärsyttävä autoilija kiilasi aamuruuhkassa. Ja Sinulla, jonka tietokone aloitti automaattisen päivityksen sillä aikaa, kun itse hait aamukahvia. Ja Sinulla, jonka huolella pakkaamat eväät jäivät sittenkin eteisen pöydälle...

Olivia-lehti on kerännyt lukijoiltaan "alkavan pimeän vuodenajan kunniaksi 99 ihanaa asiaa. Pyysimme niitä lukijoilta ja keksimme loput itse. Se oli helppoa, kun avasi silmät." Nämä 99 ihanaa asiaa on ripoteltu lehden sivuille, ja voi, miten ihania ja yksinkertaisia, arkisia asioita ne ovatkaan. Voisikohan tätä ideaa soveltaa niin, että nyt, vuodenvaihteen lähestyessä, kirjoittaisi ensi vuoden kalenteriin, sinne tänne, näitä pieniä asioita, joista tuntee kiitollisuutta. Ja sitten, ensi vuonna, sitä ehkä paremmin muistaisi hetkeksi pysähtyä kiitollisuuden aiheiden ääreen: ne kun olisi oikein paperille kirjoitettu. (huom: tämä toteutus edellyttää paperikalenteria!)

75-vuotias "varakummisetäni" on yksi positiivisimpia ihmisiä, joita koskaan olen tavannut. Hän kertoi pyrkivänsä aloittamaan jokaisen päivän positiivisella ajatuksella "onpa ihanaa, että pääsen itse ylös sängystä!". Olen pyrkinyt noudattamaan tuota ohjetta, mutta myönnettävä on, että syksyn pimetessä kohti talvea tuo ajatus ei ole aamuisin se ensimmäinen...

Valoisaa päivää - myös ajatuksellisesti!

Kuva: © Tupuna

Mahdollista - pakollista?

Sähköposti, tuo nykyajan viestintäväline, on totuttanut meidät entistäkin lyhyempään kommunikointiin. Enää ei tarvitse entisajan puhelinkeskustelujen tapaan esitellä itseään, pyytää puhelinvaihdetta yhdistämään puhelu oikealle henkilölle, esitellä itseään uudestaan, esittää asiaansa monin sanankääntein ja lopettaa puhelua hyvästelyin. Ei. Vastaanottajan tiedothan lukevat jo "kenelle"-kentässä, ja omatkin tiedot näkyvät usein automaattisessa viestin allekirjoituksessa. Sähköpostin kirjoitusikkunassa voi mennä suoraan asiaan, ja parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa viestinkin voi purkaa turhista verbeistä ja muista täytesanoista vaikka ranskalaisiksi viivoiksi.

Mutta haluammeko me tällaista viestintää? Tekstiviestien mystiset lyhyet viestit ovat mielestäni edes jotenkin perusteltavissa (mitä pidempi viesti, sitä kalliimpi veloitus), mutta muutaman täydellisen virkkeen kirjoittaminen sähköpostiviestiin, tervehdyksineen ja allekirjoituksineen, ei vie liikaa kenenkään aikaa. Bonuksena sillä voi estää vastaanottajaa pahoittamasta mieltään.

Mistäkö aihe tähän kirjoitukseen? No: lähetin eilen aamulla erään tunnetun helsinkiläisen ravintolan nettisivujen kautta pöytävarauspyynnön. Kirjoitin pöytävaraus-napista auenneeseen sähköposti-ikkunaan tervehdyksen, itse tiedustelun, "ystävällisin terveisin" -lopetuksen sekä allekirjoituksen yhteystietoineni. Lähetin viestin matkaan. Noin tunnin kuluttua sain vastauksen, joka tähän kopioitakoon:
 

"Hei,

Valitettavasti lauantai-ilta on jo täyteen varattu."

Eikä sitten muuta. Luin viestin ja jatkoin töitäni. Muutaman hetken kuluttua minua alkoi kuitenkin ärsyttää tuo viesti. Olisiko lopputervehdys ja allekirjoitus ollut liikaa vaadittu? Oliko kirjoittajalla todellakin niin kiire, että hän ehti kirjoittaa vain tuon? Eikö tuo ole sama asia kuin se, että kohtaisi hovimestarin tai tarjoilijan kasvokkain, ja annettuaan vastauksensa hän ei sanoisi enää mitään, vaan heivaisi minut ravintolan ulkopuolelle ja sulkisi oven, sanomatta sanaakaan?

Kuten, hyvä lukija, huomaat, olen ärsyyntynyt.

Ystäväni kävi viime viikolla lounaalla kesken työpäivän, kuten tavallista on. Takaisin töihin tullessaan hänkin oli ärsyyntynyt. Syy: lounasravintolassa niin maksu baaritiskillä kuin lounaan sujuminen sekä ravintolasta poislähtö tapahtuivat täysin yksipuolisesti kommunikoiden. Ystäväni puhui. Ravintolahenkilökunta ei.

Oma, vankka, mielipiteeni on, että tällaiseen "asiakaspalveluun" ei pidä tyytyä. Silloin, kun joudun todistamaan tällaista tilannetta, aion olla yhteydessä ko. ravintolaan, kahvilaan, hotelliin, kauppaan, tms, ja ystävällisesti kertoa, että rahalle olisi mukava saada paitsi aineellista vastinetta niin myös palvelua. Se ei kai ole liikaa pyydetty?

Marraskuinen lounas

Täksi päiväksi luvattiin ne ensimmäiset talven pakkaset, myös tänne Helsinkiin. Senpä vuoksi muistelen viimeviikkoista ihanaa lounastuntia ystävieni kanssa, näissä maisemissa. Sää oli kaikkea muuta kuin marraskuinen....

Tässäkö marraskuu?

Pientä epätarkkuutta havaittavissa: etsi se ainoa teräväksi tarkentunut marja! :-)

Varis, joka taisi ymmärtää "ankkaa".

Kaikki kuvat: © Tupuna

Ajatus aamuksi

"Only dull people are brilliant at breakfast."

- Oscar Wilde -

Tämän viisauden myötä mukavaa alkavaa viikkoa!

Onnea isänpäivänä!

© Tupuna

Tänään juhlitaan isänpäivää.

Lämpimät onnittelut kaikille isille - ja omalleni erityisesti!

Vaihtelua hengästyttävään tv-tarjontaan

Viime vuodenvaihteen tienoilla tv-kanava Nelonen esitti sarjan Jesse Stone -elokuvia. Ennakkomainoksista näin, että näiden elokuvien päätähteys oli annettu iiiiiihanalle Tom Selleckille, josta olen pitänyt todella, todella paljon jo 70-luvun Magnumeista lähtien. Tähän väliin pieni huomio: ostin Magnum-tv-sarjan dvd-boksin noin vuosi sitten, ja vaikka sarja on näyttelijäntyöltään ja juoniltaan kestänyt aikaa melko hyvin, täytyy myöntää, että Magnumin "seiskariuimahousut" olivat hieman liikaa. Tai oikeastaan liian vähän....

Ennakkomainosten perusteella tarkoitukseni oli katsoa kaikki nuo tv:stä tulleet elokuvat, mutta joulu- ja uudenvuoden kiireiden vuoksi näin niistä vain yhden. Ihastuin kuitenkin siihen rauhallisuuteen ja tunnelmaan, joilla elokuva poikkesi muista nykyaikaisista poliisisarjoista. Elokuvassa ei käytetty avaruusteknologiaan perustuvia teknisiä hörpöttimiä, leikkaus ei ollut nopeatempoinen "kahdeksan kuvaa sekunnissa", eikä siinä myöskään mässäilty ruumiinavauksilla tai irrallisilla ruumiinosilla. Lisäksi elokuvassa oli jopa kunnon dialogia, eikä vain iskeväksi tarkoitettuja "one linereita", joiden perusteella katsojan pitäisi pysyä juonessa mukana. Tuon yhden elokuvan perusteella tilasin cdon.comista kolme elokuvaa lisää, mutta ehdin katsomaan ne vasta muutama viikko sitten, kun podin syysflunssaa sohvan pohjalla. Ja voi että: tykkäsin!

Jesse Stone -elokuvat perustuvat Robert B. Parkerin jännitysromaaneihin. Robert B. Parkerin kirjojen perusteella tehtiin aikanaan myös Spenser-kirjoihin perustuva "Kovaa peliä Bostonissa" -tv-sarja. Pidin kovasti siitäkin. Olenkohan Robert B. Parker -fani, vaikken ole koskaan yhtään hänen kirjaansa lukenutkaan? Hmm.

Kuva: © tvguide.com

Ensimmäinen Stone-elokuva tehtiin vuonna 2005, ja tähän mennessä niitä on tehty yhteensä kahdeksan. Viimeisin niistä on tehty tänä vuonna, joten tekotahti on suhteellisen hidas, mutta toivottavasti varma! Tässä vielä lista elokuvista:

1. Stone Cold (2005)
2. Jesse Stone: Night Passage (2006)
3. Jesse Stone: Death In Paradise (2006)
4. Jesse Stone: Sea Change (2007)
5. Jesse Stone: Thin Ice (2009)
6. Jesse Stone: No Remorse (2010)
7. Jesse Stone: Innocents Lost (2011)
8. Jesse Stone: Benefit of the Doubt (tuotannossa 2011)

Suosittelen lämpimästi tutustumaan, mutta Jesse Stone -elokuvia ei kannata katsoa kiireessä, eikä pikakelauksella. Rauhallinen hetki, sohvankulma, ehkä lämmittävä huopa ja jotain lämmintä juotavaa. Juoni saattaa kuulostaa kuluneelta (Los Angelesissa ryvettynyt poliisi, joka siirtyy pienelle paikkakunnalle poliisipäälliköksi, juo liikaa viskiä, on eroamassa vaimostaan....), mutta älä ole ennakkoluuloinen! Ja kuten kaikissa arvostelulajeissa: nämähän ovat makuasioita. Äkkiä googlettamalla löysin vuodenvaihteesta sekä yhden että neljän tähden lehtiarvosteluja. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää.

Itse antaisin näille neljä tähteä.

Ja Tom Selleckille sen viidennen. :-)

Hengästyttämätöntä viikonloppua!

Sitä hyvää asiakaspalvelua

Nyt olemme tämän blogin alkulähteillä.

Olen ystävieni ja työkavereideni kanssa usein keskustellut siitä, miksi nykyisin työpaikan lounas- ja kahvipöytäkeskusteluissa on ihan ok, että keskustelu alkaa "Hei, sain eilen muuten tosi hyvää asiakaspalvelua...." ikään kuin se olisi poikkeus. Siitä, että saa huonoa asiakaspalvelua, tai ei palvelua ollenkaan, on tullut jotenkin se perusolettamus.

Tästä voisin, ja aionkin, kirjoittaa lisää, paljon, ja useasti, mutta tässä vain lyhyesti:

sain muutama päivä sitten loistavaa asiakaspalvelua, ja niinkin arkisessa asiassa kuin passikuvien otto. Suuri osa valokuvaliikkeistähän on digikuvien yleistymisen myötä (valitettavasti) hävinnyt Helsingin keskustan katukuvasta, mutta muistin, että Ateneuminkujalla on valokuvaliike. Suuntasin kulkuni siis sinne. Avasin oven. Tiskin takana oli kaksi miestä, joista toinen palveli asiakasta ja toinen teki jotain muuta. Tämä toinen tervehti iloisesti silmiin katsoen ja pyysi minut passikuvanottotilaan (onko tuo oikeasti sana?). Kuvan otto kävi näppärästi, sain jopa itse katsoa, onko kuva ok. Muutaman minuutin kuluttua kuvat olisivat valmiit.

Liikkeessä jo ollut asiakas oli edelleen tiskin ääressä tarkistamassa tilaamiaan kuvasuurennoksia. Myyjä pakkasi nuo asiakkaalle selvästi tärkeät kuvat huolellisesti pahvien väliin, ja antoi vielä tukevan pahvikuoren mukaan postitusta varten. Maksun jälkeen asiakas sanoi: "kiitos vielä oikein hyvästä palvelusta". Myyjä selvästi ilahtui, mutta näytti hieman siltä, että "tämähän kuuluu asiaan".

Samassa passikuvani valmistuivat, maksu tapahtui nopeasti, sain vielä iloisen hymyn ja mukavan illan toivotukset.

Tästä kaikesta jäi hyvä mieli. Tulen varmasti viiden vuoden päästä taas uudestaan.

Kiitos, TUNN1N KUVA.

Erilainen ilta

Kävin viime viikolla ystäväni kanssa Kapsäkki-musiikkiteatterisssa katsomassa FEMALE-kabareen.  Kabareessa esiintyivät näyttelijä-laulaja Kaisu Kurki ja drag-taiteilija Pola Ivanka säestäjänään ilmiömäinen pianisti Jukka Nykänen. Olipa jännittävä ilta! Siitä tuli aivan erilainen, kuin mitä olin odottanut!

Ennen esitystä olin hieman epäileväinen, en näet kuulu millään tavalla drag-taiteilijoiden ihailijoihin. Jos televisiosta on alkanut jonkun drag-taiteilijan esitys, kanava on kääntynyt suhteellisen vikkelästi toiselle kanavalle... Mutta mikä ihana yllätys: minusta tuli Pola Ivanka -fani! :-) Tai tarkemmin sanottuna Mika Tepsa -fani...

Kuvan lähde: www.polaivanka.net

Kapsäkin sali on pieni ja intiimi, kaikki katsojat istuvat lähellä lavaa ja esiintyjiä. Niinpä oli mahdollista seurata erittäin läheltä esiintyjien pienimpiäkin ilmeitä ja eleitä, kuulla heidän hengittävän. Pola Ivankan moninaisten hahmojen lisäksi näin, kuten muutkin katsojat, lavalla myös Mika Tepsan. Taiteilijan, joka ei vain esittänyt, vaan joka eli laulunsa - ja lauloi itse, livenä, ilman playbackiä! "Don't cry out loud" (musikaalista The Boy from Oz) ja "Don't cry for me, Argentina" (musikaalista Evita) saivat sen kuuluisan ihokarvakertoimen toimintaan. Kerrassaan loistavaa, sillä en ole koskaan edes pitänyt Don't cry for me, Argentinasta! Tulkinnat olivat koskettavia, tuoreita ja riittävän vähäeleisiä, mutta silti samanaikaisesti harkittuja ja hyvällä draaman tajulla toteutettuja. 

Kabareeta katsoessani huomasin, että olin lopulta unohtanut katsovani drag-taiteilijaa. Katsoin "vain" taiteilijaa, ilman määrittelyä. Ihanaa! Mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin olen väärässä...

Kiitos, Pola, maailmankuvani laajentamisesta!

P.S. FEMALE-kabareen tulevia esityksiä voi tiirailla täältä.

Blogin nimestä

Blogin nimeä miettiessä sitä tulee miettineeksi kaikenlaista. Mikä olisi sopivan omaperäinen, yksilöivä, aikaa kestävä, ei liian paljastava, selkeä mutta samalla monisäikeinen nimi? Omalla kohdallani ratkaisuksi löytyi alter egoni vajaan kolmenkymmenen vuoden takaa: Tupuna Räpätti, tuo c-kasettien aikakauden tiskijukka. :-)

Olipa kerran 80-luku, ja neljän yläastetta käyvän tytön ryhmä. Yksi tytöistä julkaisi säännöllisesti itsekirjoittamaansa kirjallisuutta pieninä lehdyköinä kolmelle muulle tytölle. Yksi tytöistä alkoi miettiä, mitä hauskaa hän voisi ystävillleen keksiä, ja niinpä hän suosikkitiskijukkansa Tapani Ripatin innoittamana alkoi tehdä omia "radio-ohjelmiaan" käyttäen taiteilijanimeä Tupuna Räpätti. Tuo tyttö olin minä.

Kerran kuukaudessa oli radio-ohjelman teon aika. Ohjelman nimi oli "Radio 198X", ja tunnarina soi Saturday Night Fever -soundtrackilta The Trammps -yhtyeen Disco Inferno. Oi tuota disco-aikakauden hehkua.....! Mitkä kaulukset, mikä koreografia! Ohjelma sisälsi toivekappaleita, uusien hittien esittelyjä, kilpailuja (vastaukset pyydettiin postikortilla, tietenkin), horoskooppeja, jatkokertomuksen ja itse tehtyjä mainoksia. Ja kaikki tämä nauhoitettuna c-kasetille. Milloin piuhaa pitkin, milloin vaikkapa irrallisella mikrofonilla tv:stä nauhoittaen. Tunnin ohjelman ollessa valmis se kopioitiin kahdelle muulle kasetille, ja näin kolme ystävääni saivat uusimman version Radio 198X:ä.

Tupunalta tilattiin myös erikoisohjelmia, mm. kymmenen ohjelman setti Keski-Euroopan automatkaa varten. Tämän sarjan helmi oli "saa kuunnella vasta Nizzan rantabulevardilla kaikki auton ikkunat auki ja nupit kaakossa" -kasetti. Sehän sisälsi taatusti keskieurooppalaiseen makuun sopivaa suomalaista musiikkia: silloisia Syksyn Sävel -hittejä, humppaa ja tietysti Mattia ja Teppoa!

Olisi kyllä kiva päästä joskus nykyaikaiseen studioon verestämään Tupuna-muistoja. Vaan osaisikohan sitä enää toimia kaiken sen tekniikan keskellä? Ennen oli helpompaa, oli vain se yksi rec-nappi.

Ja sitten on tuo tuuma. Palataan siihen myöhemmin. Helpoksi vinkiksi voisin antaa Andy Warholin lausahduksen syntymävuodeltani 1968.

Tässäpä tuumailtavaa.

Saanko esitellä: Leon Russell

Syksyisen maanantain kunniaksi haluan esitellä teille "päivän biisivalintana" rakastamaani musiikkia: Leon Russellin kappaleen A song for you, kappaleen tekijän itsensä esittämänä.

Leon Russell syntyi 1942 ja on edelleen voimissaan muusikkona. Hän on kirjoittanut joko itse tai yhteistyössä muiden kanssa mm. seuraavat hitit: Hummingbird (B.B. King), Superstar (The Carpenters), Delta Lady (Joe Cocker). Russellista ja hänen urastaan voi lukea lisää mm. täältä.

Itselleni tämä A song for your -kappale tuli tutuksi Ray Charlesin esittämänä, mutta eilen sain laulutunnillani kuulla tämän Russellin version - ja olin myyty! Kiitos, The Coach!

Leon Russellin versiossa omasta kappaleestaan on kaikkea hieman liikaa, mm. vibraa, ähinää, korinaa, mutta ehkä juuri siksi se on niin todenmukainen, koskettava - aito. Olen vuosien kuluessa ja opintojeni myötä tullut jotakuinkin immuuniksi steriilille ja läpilauletulle musiikille, musiikille ilman ajatusta, ilman tunnetta, ilman mitään. Tässä versiossa tuo tunneyhteys, hetkittäin jopa tulkinnan vaikeus, on vahvasti läsnä. Nam! Tämän ihanuuden voi kuunnella tästä!

Tällä seuraavalla kommentilla tiedän saavani osakseni äkäisiä ajatuksia, mutta kirjoitan sen silti: mielestäni tämä, The Carpentersin, versio on Russellin version rinnalla kuin kalpea varjo. Tokihan Karen Carpenterin ääni on kuin paratiisista, ja hänelläkin on omat, koskettavat hittinsä, mutta tämä ei vain mielestäni kuulu niihin.

Ja lopuksi: makuasioistahan ei voi kiistellä.

.... mutta silti annan ääneni Leon Russellille!

Kuva: © Tupuna

Koskettavia kuunteluhetkiä, ja ihanaa marraskuista viikkoa!

Milloin jätteestä tuli jae?

Asia, joka ei ole tärkeistä tärkein, mutta jota aina silloin tällöin mietin: milloin jätteestä tuli jae? Esimerkiksi hautausmailla roska-astioiden kyljissä on sanoja "energiajae, puutarhajae". Samoin lounasravintoloiden lajittelupisteissä: "biojäte", mutta "energiajae". Mikä ihmeen jae? Eikös se ole jätettä? Eikö jakeita ole ennen ollut vain Raamatussa? Koska niistä on tullut kierrätyskamaa?

Sama juttu entisen sairasloman kanssa. Ennen oltiin sairaslomalla, nyt sairauslomalla. Ja edelleen: ennen ihmisillä oli käyttötilejä, nyt ne ovat käyttelytilejä. Vihjataanko tuossa siihen, että nykyään rahaa käytellään kevyemmin perustein kuin ennen, jolloin sitä käytettiin?

Pitäisi varmaan lukea Kielikelloa säännöllisemmin, ehkä nämäkin uudissanat on siellä esitelty. Suuri osa ns. väkisin tehdyistä uudissanoista jäänevät vain esittelyn asteelle. Muistan opiskeluajoiltani mm. suomalaisen vastineen roll on -deodorantille. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus esitti suomalaiseksi vastineeksi sanaa "kieppo". Hihii.

Kielenhuoltomiettein kohti alkavaa viikkoa!

P.S. Vielä lisäys: milloin Richterin asteikosta siirryttiin magnitudiin....? Eikös näistä voisi jotenkin uutislähetyksissä tiedottaa? Edes loppukevennyksessä. Kiitos.

Pyhäinpäivää...

Kuva: © Tupuna

Eilen mietin, että "huomenna onkin taas pyhäinpäivä, täytyy rientää ajoissa ruokakauppaan". Tänään, hautausmaalla, mietin, että "miksi ihmeessä mietin eilen vain sitä ruokakauppaa.....". Kuinka monelle pyhäinpäivä on nykyisin vain se päivä, jolloin kaupat ovat kiinni? Toisaalta, eikö poisnukkuneita rakkaita tulisi muistaa ihan joka päivä, eikä vain pyhäinpäivänä? Hmm.

Rauhallista ja mietteliästä pyhäinpäivän iltaa Sinulle.

Sitä on nyt liikkeellä...

... blogikirjoittelua, siis.

Jo yli vuoden ajan olen ystävilleni kertonut musiikki-, teatteri-, kahvila-, ravintola- tai asiakaspalvelukokemuksistani loppukommentilla "taas olisi blogikirjoitukseen aihetta!". Vihdoin viimein sain otettua itseäni niskasta kiinni ja perustettua tämän blogin. Nähtäväksi jää, loppuvatko elämästäni nyt nuo tilanteet ja tapahtumat, jolloin "taas olisi blogikirjoitukseen aihetta".

Nyt nukkumaan - ja huomisia blogikirjoituksen arvoisia tapahtumia odottelemaan...

Hyvää yötä.