Hyvää uutta vuotta 2012!

80-luvun nuorelle ja ikuiselle ABBA-fanille toivotukseen on vain yksi ainoa oikea laulu...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Viikon tähti II

On jälleen "Viikon tähden" aika. Tällä kertaa nimitys osuu naispuoliseen näyttelijättäreen, Dame Judi Denchiin.

Kuva: en.wikipedia.org

 
Judi Dench syntyi vuonna 1934, ja aloitti näyttelijän opinnot parikymppisenä lontoolaisessa teatterikoulussa. Heti opintojen päätyttyä, v. 1957, hän teki läpimurtonsa Shakespearen Hamletissa, Ophelian roolissa. 60-luvun alussa hän liittyi Royal Shakespeare Companyyn, jonka leivissä pysyi seuraavan parinkymmenen vuoden ajan. Teatteriroolien lisäksi Dench on filmannut lukuisia elokuvia, joista hän on voittanut niin Golden Globe -palkintoja kuin yhden sivuosa-Oscarinkin (vuonna 1999 elokuvasta "Rakastunut Shakespeare").

Vaikka Judi Denchin lyhytkin historiikki sisältää kovin monta Shakespeare-mainintaa, on hän ainakin Suomessa varmaan tunnetuin BBC:n tv-komedioista "A fine romance - Kuinka isosisko naitetaan" ja "As time goes by - Vanha suola janottaa", joista jälkimmäistä esitettiin ainakin tänään YLE:n ykköskanavalla.

Nuoremmat lukijat tuntevat Denchin luultavasti parhaiten James Bondin M-roolista, jota Dench on näytellyt jo kuudessa Bond-elokuvassa. Seitsemäs, "Skyfall", on parhaillaan työn alla.

Karismaattisena, taitavana ja vähäeleisenä näyttelijänä Denchin ansiot riittäisivät jo sinällään tälle Tupunan Viikon tähti -listalle. Haluan silti tuoda Denchistä esiin sen puolen, jota ainakin meillä heikommin tunnetaan. Musikaalivelho Stephen Sondheimin säveltämä ja sanoittama musikaali A little night music - Kesäyön hymyilyä - sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1973. Runsas parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1996, sen otti ohjelmistoonsa Lontoon Royal National Theatre, ja noin vuoden ajan Judi Dench esitti Desireetä. Musikaalin kenties tunnetuin kappale, Send in the Clowns, oli minulle aina hieman vaikeaselkoinen ja vaikeasti lähestyttävä, kunnes näin ja kuulin sen Judi Denchin esittämänä. Palaset loksahtivat paikoilleen, ja kyynel nousi silmäkulmaan...

Musikaalin juonen voi halutessaan lukea vaikkapa Wikipediasta eli täältä.

Ja se ihana, ihana versio Send in the Clownsista löytyy tästä alta (kappale alkaa kohdasta 1:30):

Mukavaa loppuvuotta toivotteleepi Tupuna!

Syys-, talvi- vai kevätlounas?

Olin tänään ystäväni kanssa keskipäivän lounaalla.

Jos vertaa tätä kuvaa

tähän kuvaan

niin vaikea on tietämättä sanoa, kummassa on marraskuun alku ja kummassa joulukuun loppu.

Mutta onpahan näissä oudoissa sääolosuhteissa jotain hyvääkin: suomalaisilla on yksi takuuvarma small talk -aihe! :-)

Joulu on taas vuoden päästä

Näin se on vuoden 2011 joulu juhlittu. Jos eläisimme vielä muutaman sadan vuoden takaista aikaa, olisi vielä kaksi pyhää jäljellä. Silloin oli kalenterissa myös kolmas joulupäivä (apostoli Johanneksen päivä), ja neljäskin, eli viattomien lasten päivä. 1700-luvun loppupuolella nuo kuitenkin poistettiin kalenterista, koska silloinen hallitsijamme kuningas Kustaa III oli sitä mieltä, että pitkät pyhät laiskistivat työläisiä ja alamaisia ihan liikaa. Tämän lyhyen jouluhistorian opin jouluviikolla radio Nostalgian joululähetyksestä. Opin myös sen, että tuo kolmas joulupäivä, apostoli Johanneksen päivä, on meillä Suomessa otettu vuonna 1999 evankelis-luterilaisen kirkolliskokouksen päätöksellä uudelleen juhlapyhien joukkoon, mutta vain silloin, kun se osuu sunnuntaille. Täytyy tunnustaa, että tällainen joulun juhlapyhien muutos on kyllä minulta jäänyt täysin pimentoon...

Joulu sujahti ohi nopeasti, mutta silti rauhallisissa tunnelmissa, läheisten ja rakkaiden seurassa. Kissat saivat oman joulukuusensa (korkeus noin puoli metriä, mutta kuitenkin....) ja oma joulunviettoni koostui pääasiassa joulumusiikista ja tietysti jouluherkuista!

Herkkua on siinä monenlaista :-)

Joulun uusi tuttavuus oli äitini jouluksi saama jouluruusu:

Jouluruusu (Helleborus)

Jouluruusun (Helleborus) yhteys jouluun on jäänyt minulle hieman hämäräksi, mutta ehkäpä se ensi jouluun mennessä selviää. En ole todellakaan hortonomiainesta, mutta jouluruusu oli kovin herkkä ja viehättävä tuttavuus näin talven pimeyden keskellä. Onpa se kirvoittanut myös runon erään tanskalaisen jouluruusuviljelijän suusta:

"Sinä ihanainen jouluruusu, pikkuruinen.
Kysyt, miksi sinua rakastan.
Koska uhmaat ajan hammasta ja kaiken kestät."




Ehkäpä alkuperäisessä, tanskankielisessä runossa ovat loppusoinnut olleet hieman enemmän kohdillaan...





Mukavia välipäiviä Sinulle, vietätpä niitä töissä tai vapaalla.

Mary, did you know?

Tämän vuoden sydäntäni lähimpänä oleva joululaulu on "Mary, did you know?" (sanat: Mark Lowry). Sen sanojen myötä toivotan Sinulle, ystäväni ja lukijani, joulu- ja mielenrauhaa.

Mary, did you know that your Baby Boy would one day walk on water?
Mary, did you know that your Baby Boy would save our sons and daughters?
Did you know that your Baby Boy has come to make you new?
This Child that you delivered will soon deliver you.

Mary, did you know that your Baby Boy will give sight to a blind man?
Mary, did you know that your Baby Boy will calm the storm with His hand?
Did you know that your Baby Boy has walked where angels trod?
When you kiss your little Baby you kissed the face of God?

Mary did you know...



The blind will see.
The deaf will hear.
The dead will live again.
The lame will leap.
The dumb will speak
The praises of The Lamb.

Mary, did you know that your Baby Boy is Lord of all creation?
Mary, did you know that your Baby Boy would one day rule the nations?
Did you know that your Baby Boy is heaven's perfect Lamb?
The sleeping Child you're holding is the Great, I Am.

Jos aikasi riittää...

... vain yhteen joululaulun kuunteluun, tässä siihen hyvä ehdokas:

Joulunalusterveisin

- Tupuna -

Aina oppii...

Katselin BBC:n kanavalta tämän hetken ehdotonta lempiohjelmaani, "QI":ta (lyhennys sanoista Quite Interesting). Ohjelman kotisivut löytyvät tästä ja kirjoitan siitä lisää vaikkapa seuraavassa bloggauksessa.

Kuva: www.qi.com

Mutta asiaan: QI:ssa kuulin ensimmäisen kerran käsitteestä "synestesia", eli tieteellisesti sanottuna neurologisesta aistien sekoittumisesta. Joku voi esimerkiksi nähdä kaiken kuulemansa musiikin väreinä. D-duuri näkyy vaikkapa sinisenä, e-molli harmaana, As-duuri keltaisena, g-duuri pinkkinä... Olisipa todella mielenkiintoista, jos joku pystyisi havainnollistamaan tämän aistimuksen myös meille ei-synesteesikoille"! Ohjelmassa kerrottiin, että eräs synestesiasta kärsivä (onko se välttämättä kärsimys?) oli pitänyt omaa tilaansa aivan luonnollisena luullen, että kaikki muutkin näkevät nuo värit, ja oli myös siinä käsityksessä, että konserttisalien valot himmennetään konsertin alkaessa sen vuoksi, että värit näkyvät paremmin! Voi hurja, sanon vaan!

Lisäksi myös tietyt säveltäjät/kapellimestarit (mm. Franz Listz) johti orkesteria sanoen ohjeeksi esimerkiksi "Lisää sinistä!" tai "Vähemmän harmaata, ja sitten heti keltaista!". On siinä ollut soittajilla tekemistä... :-)

Värikästä perjantaita!

"My kind of woman" :-)

Tultuani eilen illalla kotiin aukaisin tv:n ja ajattelin katsovani jotain harmitonta, ei mautonta, ei väkivaltaista, ei maailman taloudellisesta tilanteesta kertovaa. Katsottuani ns. vakiokanavien ja kaapelikanavien tarjonnan läpi jouduin toteamaan, että mitään nämä ehdot täyttävää ei löytynyt. Siispä otin suunnan kirjahyllyn dvd-hyllylle ja poimin sieltä vuosia sitten jostain ale-korista ostamani "The Muppet Show" -dvd:n. Ja voi hyvät hyssykät! Muutamassa minuutissa tunsin taas olevani kymmenvuotias tyttönen, joka on jälleen odottanut viikon nähdäkseen suosikkiohjelmansa, Muppetit. En muista, minä viikonpäivänä Muppetit tv:stä tulivat, mutta sen muistan, että viikko piti aina odottaa seuraavaa jaksoa...

Suosikkini Muppet-hahmoista oli hieman epäonninen koomikko, Fozzie-karhu, joka osasi hauskasti heiluttaa korviaan - kenties kompensoidakseen hieman puujalkaisia vitsejään. Muita suosikkihahmoja olivat tietysti Kermit, Miss Piggy, ruotsalainen kokki (duubi-duubi-duub-duub-duub-smoorgoos!) sekä se äkäinen uutistenlukija-kotka. Näin muutaman vuoden jälkeen suosikikseni on kohonnut Animal, tuo kaikkien rumpaleiden kunkku! Kaiken maailman solistien oli ihan turha tulla Muppet-show'hun kertomaan Animalille, milloin soittaa ja milloin ei, ja varsinkaan miten - kuten tästä klassikko-otoksesta selviää (voi Rita Moreno -parkaa!)!

Jos olisin miljonääri, ja rahaa olisi enemmän kuin käsittäisin, käyttäisin siitä ehkä osan käynnistääkseni Muppet Show'n tuotannon uudelleen. No jaa, en tietysti ole varma, toimisiko se enää, mutta kaipaan tuota harmitonta, mutta silti hyvin tuotettua ja ammattimaisesti tehtyä viihdettä...

Tässä tiistain piristykseksi toinen Muppet-klassikko - ole hyvä! Mutta varoituksen sana: tämä saattaa jäädä soimaan päähän koko päiväksi!

Viikon tähti I

Tervehdys Tupunalta,

ja samalla pahoittelut, että on vierähtänyt näin pitkä aika edellisestä bloggauksesta. Ideoita kirjoituksiin on tullut mieleen pitkin viikkoa, mutta iltaisin ei ole enää riittänyt aivokapasiteettia käsitettävissä olevan tekstin kirjoittamiseen. Ehkäpä lähestyvä joulu tuo hieman rauhaa iltoihinkin....?

Mietin, aloittaisinko kirjoittamaan sarjaa "Kuukauden kolli". Totesin, että se ei ole hyvä idea. Ensinnäkin, haluaisin kovasti esitellä teille mielestäni "tähdeksi" luokiteltavia taiteilijoita, mutta heitä on myös naispuolisia (hmm, tämä näyttää kirjoitettuna huomattavasti huonommalta ajatukselta kuin mitä se ajatuksissani oli....!). Lisäksi, voi hyvinkin tulla tarve esitellä heitä useammin kuin kerran kuussa, joten annetaan sarjalle nimi "Viikon tähti". Tattadadaa: tästä se alkaa!

Ensimmäisenä: Hugh Laurie!

Kuva: www.listal.com

Suurimmalle osalle yleisöään 52-vuotias Laurie on varmasti tunnetuin näyttelijänä (mm. tv-sarjat Musta Kyy, Kyllä Jeeves hoitaa ja House), mutta minä haluaisin tuoda hänestä esiin myös muusikko-Laurien. Kuusivuotiaana pianonsoiton aloittanut Laurie on muusikkona, mielestäni, vähintäänkin yhtä hyvä kuin näyttelijänä. Laurien ystävä ja monien vuosikymmenien aisapari Stephen Fry onkin kommentoinut, että "Laurie osoittautuu mestariksi kaikessa, mihin hän tarttuu". Tässä esimerkkivideo Laurien a) sävellystyöstä b) sanoitustyöstä c) pianonsoittotaidosta d) laulutaidosta ja e) esiintymisestä. Ja viikon vinkki: sanoitus on tämän kappaleen ydin - muuten saattaa jäädä mysteeriksi... (video Youtubesta, alkuperäinen esitys "Inside the Actors Studio" -ohjelmassa)

Tämän vuoden alussa Laurie julkaisi ensimmäisen oman blues-levynsä, "Let them talk". Olen lukenut levystä muutaman arvostelun, osa kriitikoista on innoissaan, osan mielestä Laurie esittää tällä levyllä blues-muusikkoa. Hmm. Kuten aina on parasta: ole itse se paras arvostelija - ainakin tämän kappaleen introsta saa tyyli- ja lisäpisteitä: Hugh Laurie ja levyn avausraita (voiko näin enää cd-levyjen ja mp3-tiedostojen aikakaudella sanoa?), tallennettu live-keikalla Pariisissa. Ja jos haluat kuunnella vain kappaleen, se alkaa kohdasta 2:48.

Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan koko albumin, se on aikaa kestävä, laadukas ja/mutta/silti tunteikas.

Tähän loppuun, viikon humoristiseksi aloitukseksi vielä kolmas Laurie-video: mukavaa joulukuista viikkoa!

Arjen alkaessa - takaisin perusasioihin

Itsenäisyyspäivä on taas vietetty, ja ne kuuluisat Linnan Juhlat katsottu. Osittain. Vaikka pyrinkin pitämään blogi-kirjoitukset positiivisina, on pakko kommentoida, että tämän vuoden selostus ei tuossa Yleisradion lähetyksessä mennyt ihan nappiin. Relatiivipronominien käyttö olisi kiva osata, toimittajien ja/tai avustajien. Helpottaisi tuota selostuksen seuraamista.

No, eilisen pääasia oli kuitenkin itse itsenäisyyspäivä, joten unohdetaan nuo vähäpätöisemmät asiat. Toisaalta, kielenhuolto ON tärkeä asia! :-)

Kuva: www.videocok.com

Arkipäivien piristeeksi paluu perusasioihin. Oheisessa live-tallenteessa (klikkaa tästä) vuodelta 1983 säkenöivät legendat Ray Charles ja Joe Cocker kappaleessa "You are so beautiful". Ja säkenöivät nimenomaan tulkinnallaan, eivät valoilla, tehosteilla, taustatanssijoilla. Niitä kun ei tarvita, kun on, mistä muutenkin ammentaa. Hiljaiseksi vetää, harrastelijan.

"...everything I hope for, everything I need..."

Se ainoa oikea

"Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa,
Yön uhka karkoitettu on jo pois,
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
Kuin itse taivahan kansi sois'.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
Sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Kuva: www.finnica.fi

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,
Pääs' seppelöimä suurten muistojen.
Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,
Sa että karkoitit orjuuden,
Ja ettet taipunut sa sorron alle,
On aamus' alkanut, synnyinmaa."

(V.A. Koskenniemi, 1940)

Ja yksi Finlandian hienoista versioista löytyy tästä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyväntuulinen hahmo lapsuudesta

Viime viikolla luin lehdestä uutisen: "Myyrän isä on kuollut." "Myyrän isällä" tarkoitettiin Zdenek Mileriä, 70-luvulta tutun Myyrä-piirroshahmon luojaa. Aikana, jolloin piirroselokuvat olivat aivan toisenlaisia kuin nykyiset animaatioelokuvat, Myyrä ystävineen seikkaili sekä televisiossa että yhdessä ensimmäisistä kirjoistani, "Kuinka Myyrä sai housut". Kirja oli vaakasuuntaisen A4:n kokoinen, selkämyksestään vihreä, ja sivuja piti ahkeran lukemisen vuoksi teippailla kiinni, etteivät ne olisi irronneet. Mitään suurempaa opetusta tuossa kirjassa ei muistaakseni ollut, vaan kirja kertoi ainoastaan siitä, kuinka tuo Myyrä-hahmo sai housut. Muistan, kuinka Myyrän kaveri rapu käytteli saksiaan housukangasta leikatessaan... Jotkut lapsuuden kuvat ovat näköjään piirtyneet verkkokalvolle ihan pysyvästi. :-)

Kuva: piirros Z. Miler/www.bookcrossing.com

Juuri tämä kaksi vuotta valmisteltu "Kuinka Myyrä sai housut" -tarina oli elokuvana alkusysäys koko Myyrä-tuotannolle. Miler sai tämän elokuvan valmiiksi vuonna 1956, ja sen jälkeen tuo neuvokas ja hyväntahtoinen Myyrä on puuhaillut kaikenlaista: se on saanut auton, käynyt lentämässä, parantanut ystävänsä hiiren, selvinnyt talvesta, toiminut puhemiehenä... Tunnusomaista Myyrälle on touhukkuus, ystävällisyys, pulmatilanteista selviäminen - siis selvää arjen sankariainesta! Ja kaiken kruunasi valloittava hymy!

Kuva: www.condiana.fi

Milerin kuoleman jälkeen Myyrä-hahmoa on analysoity enemmänkin, ja olen oppinut mm. sen, että Myyrä oli suunniteltu sosialismin mannekiiniksi: se ei esimerkiksi saanut itselleen uusia housuja ilman ystäviensä apua. Muurahaiset kutoivat kankaan, rapu leikkasi sen ja linnut neuloivat kankaan housuiksi. Hmm. Tiedä häntä. Eivätkös siinä Tuhkimo-piirroselokuvassakin linnut hoitaneet tanssiaispuvun viimeistelyn? Tekeekö piirroshahmosta sosialistisen vain se, että se on piirretty Tšekkoslovakissa?

No, analysointi sikseen. Myyrässä on jotain ilahduttavaa, eikä sitä voi oikein vilkaistakaan tulematta hyvälle tuulelle. Tästä toimikoon todisteena se, että kun hain autoni huollosta, olivat ronskit autoasentajat nostaneet takapenkilläni matkustavan Myyrä-hahmon etupenkille, laittaneet sen turvavöihin ja nostaneet toisen käden (?) iloiseen tervehdysasentoon!

Milerille postuumisti kiitos valoisasta Myyrä-hahmosta, ja Sinulle, lukijani, hyväntuulista viikkoa!

Kuva: www.tammi.fi

 

 

Joulukuu!

Nyt se on jo täällä - joulukuu! Ja kolmen viikon päästä on jo joulupäivä! Tästäkö johtuu, mutta myös illat ovat olleet niin täynnä toimintaa, etten ole blogin pariin ehtinyt. Rauhallisempia aikoja odotellessa välitän kuunneltavaksi linkin iki-ihanan Frank Sinatran iki-ihanasta joululaulusta "The Christmas Song".

Mikä rauha, mikä fraseeraus - yksikään sana ei jää epäselväksi. Tällaista laulutapaa ja tällaista joulurauhaa kohden...

Puuhakasta mutta rauhallista joulukuun alkua!

Sunnuntai-ilta Musiikkitalossa

Ja taas alkuun pahoitteluni: ei tullut konserttiarvostelua eilen, ei. Mutta tulee tänään. :-)

Sunnuntainen Nordea Jean Sibelius Orkesterin levynjulkaisukonsertti sisälsi seuraavat teokset:

          Sibelius: Satu
          von Weber: Klarinettikonsertto nr 2, solistina Veera Myllyniemi

          Sibelius: Sinfonia nro 1

          Encore: Sibelius: Finlandia

Ennen tuota iltaa en ollut oikein klassisen klarinetinsoiton fani, mielestäni klarinetti oli parhaimmillaan jazz-kokoonpanoissa. Niinpä odotin hieman haasteellisin mielin konsertin solistiosuutta. Mutta miten taas kävikään? (tässä vaiheessa huomaan, että kuluneen kuukauden aikana on näitä "mennessä-en-tykännyt-mutta-sitten-musta-tuli-fani" -tapahtumia ollut useampia; ihanaa!!!) Istuin siis lavan "takana" olevilla paikoilla, joten näin illan nuoresta solistista, Veera Myllyniemestä, vain selän. Mutta siinä, missä vuodentakainen NJSO:n nuori solisti suoriutui Sibeliuksen viulukonsertosta mielestäni vain teknisesti, Veera Myllyniemen esitys hehkui sekä tekniikkaa että herkkää tulkintaa, joka välittyi myös selin soittaen. Onneksi tuo konsertti on nähtävissä kokonaisuudessaan Helsingin Sanomien nettisivuilla, eli täällä. Aion itsekn katsoa tuon uudelleen ja testata, pidänkö edelleen klassisesta klarinettimusiikista, vai oliko tuo sunnuntainen vain Musiikkitalon hengen luoma hetkellinen poikkeus. :-)

Orkesterin omat numerot olivat sitä ihanaa, nuorta, pulppuilevaa musisointia, johon vuosi sitten ihastuin. Kirjoitin tuossa pari bloggausta sitten huomioni vieneestä oboistista, mutta nyt täytyy pyytää anteeksi ja pahoitella huonoa muistia: kyse oli vuosi sitten fagotin soittajasta, ja niin oli nytkin. Mikä svengi ja soittamisen ilo! Ihanaa! Käsiohjelman mukaan kyseessä on Antti Salovaara -niminen nuori herrasmies. Jos, Antti, luet tätä, niin: älä ikinä luovu tuosta soittamisen ilon näyttämisestä yleisölle, orkesterissakaan! Olen fanisi!

Jahka ehdin katsomaan tuon konserttitallenteen uudelleen, poimin teille muutamia näytteitä orkesterin soittamisen riemusta...

Riemukasta keskiviikkoa!

Musiikkitalo & NJSO - me like!

J. Karjalaista lainatakseni: "Oi mikä ihana ilta!"

Vaikka olen puhunut epäilevään sävyyn Musiikkitalon toteutuksesta, siellä siis vielä käymättä, ja mielestäni se edelleenkin näyttää ulkoapäin kaikkea muuta kuin kutsuvalta, niin tänään tapahtui muutos! Astelin rankkasateen keskeltä sisälle Musiikkitaloon, laskeuduin portaat alas kohti narikka-aluetta - ja olin myyty. En tiedä, mistä oli kyse, ja mitä tapahtui, mutta jollain tavalla talo otti minut lämpimään otteeseensa, eikä päästänyt irti. Talossa on tilaa liikkua ja hengittää, valoa (kyllä, jopa näin marraskuun pimeällä!), lämmintä puuta, tukevaa terästä, lempeää lasia...

Parven lämpiö.

Lasia, terästä ja sinistä sävyä.

 
Ja se konserttisali sitten:

Konserttisalia, 1.

Konserttisalia, 2.

En nyt tässä ala selvittämään Musiikkitalon yksityiskohtaisia tietoja sen tiloista, tekniikasta, ohjelmistosta jne, ne voi jokainen tarkistaa itse vaikkapa täältä. Musiikkitalon kahvila on auki päivittäin, joten talon henkeä voi käydä tunnustelemassa myös "muuten vaan", menemättä konserttiin. Toivottavasti viimeistään keväällä, kun ilman paranevat ja päivä pitenee ja ihmiset ovat enemmän jalkaisin liikkeellä ydinkeskustan ympäristössä, Musiikkitalo saa lisää ohikulkijoita vieraakseen. Katutasolla näytti olevan myös levy- ja kirjakauppa, siellä en ehtinyt käydä, mutta on siis hyvä syy palata. :-)

Musiikkitalon akustiikasta on puhuttu paljon, ainakin suunnitteluvaiheessa, ja muistaakseni se sai ihan hyvät arviot talon valmistuttua. Omasta mielestäni, ainakin tämänpäiväisellä istumapaikalla, akustiikka oli loistava! Orkesteri soi pehmeästi, tasapainoisesti, selkeästi. Sitä aloin kyllä ihan uteliaisuudesta miettiä, miten tuollainen viinitarhamainen sali käyttäytyy. Istuin tänään ns. orkesterin takana, eli kasvoni olivat kapellimestaria kohti. Viulut soivat siis oikealla, puhaltimet olivat lähimpänä minua, ja sellot soivat vasemmalla. Kuuleekohan korva eron siihen ns. normaaliin sointiin, kun istutaan kapellimestarin takana, ja viulut ovat vasemmalla, puhaltimet kauimpina ja sellot oikealla? Älkää ymmärtäkö väärin, mikään ei kuulostanut huonolta, mutta aloin silti miettiä tätä mielenkiintoista seikkaa. "Kääntääköhän" tuollaisen viinitarhasalin akustiikka soitinten äänet siihen "perinteiseen" kuulokuvaan? Hmm. Tietääkö joku?

Ja itse konsertti sitten:

Siitä lisää huomenna!

Kaikki kuvat: © Tupuna 27.11.2011 NJSO:n konsertti Musiikkitalossa

Sibeliusta nuorin voimin

Bloggailussa on ollut pieni tarkoittamaton tauko.Työ on haitannut vapaa-aikaa, ja lisäksi on ollut pieniä teknisiä "haasteita", mutta täällä sitä taas ollaan, bloggausmaailmassa. Toivottavasti Sinulla, lukijani, on kaikki hyvin!

Tänään illalla minulla on ihana tilaisuus päästä kuuntelemaan Nordea Jean Sibelius Orkesteria Helsingin uuteen Musiikkitaloon! Tätä nuorista muusikoista koostuvaa orkesteria minulla oli ilo kuulla ensimmäisen kerran noin vuosi sitten Finlandia-talossa. Silloin nuori viulisti Kreeta-Julia Heikkilä esitti Sibeliuksen viulukonserton, ja lisäksi kuultiin Ludwig van Beethovenia sekä uudelleen suosikikseni noussut Dvořákin sinfonia "Uudesta maailmasta" (varmaankin tunnetuin teema tuosta "Uudesta maailmasta" kuultavissa mm. tästä).

Sibeliuksen viulukonserton olen kuullut sekä levyltä, radiosta että livenä useita kymmeniä kertoja, se on mielestäni - tietenkin Finlandian ohella - parasta Sibeliusta. Youtubesta löytyy koko viulukonsertto; Radion Sinfoniaorkesteri vuodelta 1990 solistinaan vuoden 1985 Sibelius-viulukilpailun voittaja Leonidas Kavakos. Linkki tähän ihanuuteen löytyy tästä, ja taattu ihokarvojen nostatus alkaa viimeistään kohdasta 29:12. 

Kuva: Google/Listal.com

Sibeliuksen viulukonserton lisäksi minulla on toinen rakas ja tärkeä klassinen mestariteos, jota yritän käydä kuuntelemassa niin useassa paikassa kuin vain pystyn. Valitettavasti sen löytäminen konserttitalojen ohjelmistoista on hieman hankalampaa kuin tämän viulukonserton löytäminen: kyseessä on Rahmaninovin kolmas pianokonsertto. Tätä pianokonserttoa pidetään yhtenä teknisesti vaikeimmista pianokonsertoista, mutta palataan siihen myöhemmissä blogiteksteissä...

Saman teoksen kuunteleminen eri muusikoiden esittämänä on muuten paljon mielenkiintoisempaa kuin miltä se ehkä näin kirjoitettuna kuulostaa. Vaikka nuotit ovat samat, on tulkinnalle aina tilaa - ja myös tilaus! Esimerkiksi tuo vuosi sitten kuulemani nuoren viulistin versio Sibeliuksen viulukonsertosta oli totisesti erilainen kuin jo enemmän elämänkokemusta omaavan viulistin versio. Henkilökohtaisesti uskon, ettei kyse ole tällaisessakaan tapauksessa vain teknisestä erosta, vaan nimenomaan tulkinnasta, tunneyhteydestä ja uskalluksesta, jonka itsensä tunteminen tuo mukanaan. Piristä pimeää marraskuista päivää ja kuuntele vaikka Youtubesta kaksi versiota jostain klassisesta teoksesta. Erilaisia ovat, eikö vain?

Pienen volttauksen jälkeen takaisin NJSO-orkesteriin. :-) Kyseessä on siis vuonna 2007 perustettu orkesteri, jossa nuoret, lahjakkaat muusikot voivat saada arvokasta kokemusta ja orkesterityön koulutusta suomalaisten huippuammattilaisten johdolla. Tällä hetkellä orkesterin taiteellisena johtajan toimii Jukka-Pekka Saraste: hän myös muuten johti tuon linkittämäni Kavakos-version Sibeliuksen viulukonsertosta. Ihaninta ja mieleenpainuvinta vuodentakaisessa konsertissa oli juuri nuoruus, into ja ilo! Istuin konsertissa isäni vieressä, ja väliajalla keskustelimme siitä, että olimme molemmat huomanneet erityisesti orkesterin takarivissä istuneen oboistin. Hän oli mukana joka solullaan ja koko sielullaan, hymyili, eläytyi, ja kiinnitti huomiota positiivisella tavalla. Kuinka monessa "aikuisten orkesterissa" huomio kiinnittyy takarivin oboistiin?!

Tämän illan konsertti on samalla levynjulkistuskonsertti: NJSO on ensimmäinen orkesteri, joka on levyttänyt uudessa Musiikkitalossa.

Tiedossa on siis mukava, musiikin täyttämä ilta. On myös hauskaa päästä Musiikkitaloon, josta on keskusteltu niin paljon jo rakennusvaiheessa, ja keskustelun aiheita tuntuu riittävän edelleen. No, huomenna voin kantaa oman korteni mielipiteiden kekoon.

Lisätietoa NJSO-orkesterista voi lukea täältä. 

Kuva: © www.njso.fi

Lempeää sunnuntaita!

Joulustressikö jo?

Kävin tuossa lähi-Alepassa ruokaostoksilla. Kassalle jonottaessani tiirailin aikakauslehtien otsikoita (tässä hieman mukaellen):

- "Aloita jouluvalmistelut nyt!"
- "Uudenlaiset jouluherkut!"
- "Uusia jouluperinteitä vanhoja kunnioittaen!"
- "Vältä stressi - leivo jouluherkut jo nyt!"
- "Sata ja yksi joululahjaideaa!"

Jos näiden otsikoiden on tarkoitus estää joulustressi, niin eivätpä aivan siinä onnistuneet. Päinvastoin. Joko nyt pitäisi alkaa stressata? Eikö saa odottaa edes joulukuun puoliväliin?

Yritän välttää joulustressin kokonaan, mutta ainakin kieltäydyn aloittamasta sitä nyt. Ottakaamme mallia vaikka tästä: autuaan rento hymy ja letkeä olemus.

Kuva: © Tupuna

Letkeää keskiviikkoa!

Saanko esitellä: B.B. King

Marraskuun illat ovat kenties synkimmillään, ja d-vitamiinin, kalaöljyn ynnä muiden kemiallisten piristeiden lisäksi tarvitaan piristystä ja hoitoa myös sielulle. Ja mikäpä sen parempaa sielunhoitoa kuin hyvä musiikki! Joten: rakastamieni legendojen joukosta - saanko esitellä - B.B. King!

B.B.King: The Thrill is Gone (klikkaa tästä!)

Riley B. King, paremmin siis tunnettu B.B. Kinginä, syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1925, puuvillaplantaasilla. Parikymppisellä B.B:llä oli kuitenkin mahdollisuus vaihtaa plantaasityöt muusikon työhön, ja Memphisistähän tuo hänenkin muusikkotarinansa alkoi. En nyt tässä ryhdy kirjoittamaan hänen koko elämäntarinaansa, koska sen voi lukea paitsi netistä niin myös mielenkiintoisesta elämäkertateoksesta "B.B. King omin sanoin". Luin tuon kirjan muutama vuosi sitten, ja sekosin kyllä siinä laskutoimituksessa, kumpiako Kingillä on ollut enemmän: naisia vai kitaroita...

Ilokseni minulla on ollut mahdollisuus nähdä B.B. King livenä kolme kertaa: kerran Järvenpään Puistobluesissa ja kaksi kertaa jäähyväiskiertueella Helsingissä. Voi, miten toivonkaan, että näitä jäähyväiskiertueita tulisi vielä lisää!!!

Vuonna 2006 vanha jäähalli oli vain puolillaan väkeä, hiemas nolostutti... Mutta ei hätää: King otti yleisönsä tiukkaakin tiukempaan otteeeseensa, ja myös jäyhät suomalaismiehet lauloivat Kingin käskystä bluesia kovaan ääneen. Vuoden 2009 jäähyväiskiertueen näyttämö oli Hartwall Areena, ja silloin suomalaisen yleisön pelasti eräs välkky suomalaismies. Kävi nimittäin niin, että aivan konsertin alkupuolella joku liikuttuneeseen mielentilaan päätynyt omituinen höpöttäjä, suomalainen mies, käveli lavan eteen ja ryhtyi kertomaan Kingille omia mielipiteitään tämän soitosta. Istuin noin kymmenennellä rivillä, enkä kuullut, mistä lavan reunalla keskusteltiin. King lopetti soittonsa, ja turvamiehet kävivät taluttamassa miehen ulos katsomosta. King huokaisi syvään ja kysyi yleisöltään: "Onko teillä muillakin tylsää?" Ja siinä samassa kuuluva miesääni katsomosta huusi, selvällä suomalaisella aksentilla: "He was Swedish!" King nauroi, yleisö nauroi, ja konsertti jatkui hyvässä hengessä...

Kingin esiintymisessä on tiettyä vanhanaikaista vakavuutta ja arvokkuutta, mutta se ei silti ole jäykkää, vaan musiikki koskettaa selvästi hänen jokaista soluaan. Erityisen hienoa on seurata hänen kasvojensa ilmeitä - tarkkailkaapa niitä näissä videoissa. Ja vanhemmiten, kun diabetes on pakottanut hänet istumaan keikoillaan, on hienoa huomata, että jammata voi myös istuen!

En ole mikään armoitettu blues-fani, mutta hyvällä bluesilla on vankka sijansa sydämessäni. Voin olla väärässä, mutta minulle B.B: Kingin blues on sitä hyvää bluesia. Siitä vielä seuraava videoesimerkki: toisen legendan, Ray Charlesin, muistoksi kootussa konsertissa esiintyvät B.B. King ja jo edesmennyt kosketinsoittajatähti Billy Preston - eikä tuo Bruce Williskään nyt ihan väärässä seurassa ole - pitkällä takamatkalla muusikkokollegoihinsa nähden kylläkin. Ja tästähän saankin hyvän aasinsillan Ray Charlesiin - häneen palaamme myöhemmin.


B.B: King: Sinner's Prayer (klikkaa tästä!)

P.S. Ja se B.B. tulee sanoista "Blues Boy".

Ajattelemisen aihetta

Viikon aloitukseksi viisaita sanoja? 

Kuva: © Tupuna

"Todellisuus tavoitetaan vain hiljaisuudessa."

- Pablo Picasso -

Mukavaa viikkoa toivottaa Tupuna!

Illan valopilkut

Pitkästä pitkästä aikaa vaihdoin kahvakuulatreenin sauvakävelyyn Töölönlahden ympäri. Sää oli yllättävän lämmin, marraskuuksi, mutta pimeää oli! Ravintola Töölönrannan pihalle oli jo laitettu jouluvalot, vai ovatkohan ne talvivalot, mutta ne näyttivät niin kovin yksinäisiltä ja paljailta, että napsin blogin koristukseksi muutaman kuvan muista kävelyreittiäni valaisseista valon lähteistä.

Viikonlopusta on tulossa joululauluntäyteinen, joten näiden iltakuvien myötä toivottelen jo rauhallista ja rentouttavaa viikonloppua!

Linnunlaulun huviloita tosi kaukaa....

... ja hitusen lähempää.

Syysvalo.

Finlandia-talon uudet sävyt.

Finlandia-taloa lähempää.

Stadionin torni.

 Kaikki kuvat: © Tupuna

Kiitollisuus

Kuten jo eilen totesinkin, olin edellistä tekstiä kirjoittaessani hyvinkin kriittisellä ja arvostelevalla tuulella. Tekstin kirjoittamisen ja "julkaise"-napin painamisen jälkeen aloin kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin: vaikka kuinka välillä tuntuukin "oikeutetulta" arvostella saamaansa kohtelua ja niitä tapahtumia, joissa on ollut osallisena, pitää kuitenkin samassa yhtälössä muistaa ne lukuisat kiitollisuuden aiheet, joihin meillä kaikilla on aihetta. Sinulla, jonka eteen ärsyttävä autoilija kiilasi aamuruuhkassa. Ja Sinulla, jonka tietokone aloitti automaattisen päivityksen sillä aikaa, kun itse hait aamukahvia. Ja Sinulla, jonka huolella pakkaamat eväät jäivät sittenkin eteisen pöydälle...

Olivia-lehti on kerännyt lukijoiltaan "alkavan pimeän vuodenajan kunniaksi 99 ihanaa asiaa. Pyysimme niitä lukijoilta ja keksimme loput itse. Se oli helppoa, kun avasi silmät." Nämä 99 ihanaa asiaa on ripoteltu lehden sivuille, ja voi, miten ihania ja yksinkertaisia, arkisia asioita ne ovatkaan. Voisikohan tätä ideaa soveltaa niin, että nyt, vuodenvaihteen lähestyessä, kirjoittaisi ensi vuoden kalenteriin, sinne tänne, näitä pieniä asioita, joista tuntee kiitollisuutta. Ja sitten, ensi vuonna, sitä ehkä paremmin muistaisi hetkeksi pysähtyä kiitollisuuden aiheiden ääreen: ne kun olisi oikein paperille kirjoitettu. (huom: tämä toteutus edellyttää paperikalenteria!)

75-vuotias "varakummisetäni" on yksi positiivisimpia ihmisiä, joita koskaan olen tavannut. Hän kertoi pyrkivänsä aloittamaan jokaisen päivän positiivisella ajatuksella "onpa ihanaa, että pääsen itse ylös sängystä!". Olen pyrkinyt noudattamaan tuota ohjetta, mutta myönnettävä on, että syksyn pimetessä kohti talvea tuo ajatus ei ole aamuisin se ensimmäinen...

Valoisaa päivää - myös ajatuksellisesti!

Kuva: © Tupuna

Mahdollista - pakollista?

Sähköposti, tuo nykyajan viestintäväline, on totuttanut meidät entistäkin lyhyempään kommunikointiin. Enää ei tarvitse entisajan puhelinkeskustelujen tapaan esitellä itseään, pyytää puhelinvaihdetta yhdistämään puhelu oikealle henkilölle, esitellä itseään uudestaan, esittää asiaansa monin sanankääntein ja lopettaa puhelua hyvästelyin. Ei. Vastaanottajan tiedothan lukevat jo "kenelle"-kentässä, ja omatkin tiedot näkyvät usein automaattisessa viestin allekirjoituksessa. Sähköpostin kirjoitusikkunassa voi mennä suoraan asiaan, ja parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa viestinkin voi purkaa turhista verbeistä ja muista täytesanoista vaikka ranskalaisiksi viivoiksi.

Mutta haluammeko me tällaista viestintää? Tekstiviestien mystiset lyhyet viestit ovat mielestäni edes jotenkin perusteltavissa (mitä pidempi viesti, sitä kalliimpi veloitus), mutta muutaman täydellisen virkkeen kirjoittaminen sähköpostiviestiin, tervehdyksineen ja allekirjoituksineen, ei vie liikaa kenenkään aikaa. Bonuksena sillä voi estää vastaanottajaa pahoittamasta mieltään.

Mistäkö aihe tähän kirjoitukseen? No: lähetin eilen aamulla erään tunnetun helsinkiläisen ravintolan nettisivujen kautta pöytävarauspyynnön. Kirjoitin pöytävaraus-napista auenneeseen sähköposti-ikkunaan tervehdyksen, itse tiedustelun, "ystävällisin terveisin" -lopetuksen sekä allekirjoituksen yhteystietoineni. Lähetin viestin matkaan. Noin tunnin kuluttua sain vastauksen, joka tähän kopioitakoon:
 

"Hei,

Valitettavasti lauantai-ilta on jo täyteen varattu."

Eikä sitten muuta. Luin viestin ja jatkoin töitäni. Muutaman hetken kuluttua minua alkoi kuitenkin ärsyttää tuo viesti. Olisiko lopputervehdys ja allekirjoitus ollut liikaa vaadittu? Oliko kirjoittajalla todellakin niin kiire, että hän ehti kirjoittaa vain tuon? Eikö tuo ole sama asia kuin se, että kohtaisi hovimestarin tai tarjoilijan kasvokkain, ja annettuaan vastauksensa hän ei sanoisi enää mitään, vaan heivaisi minut ravintolan ulkopuolelle ja sulkisi oven, sanomatta sanaakaan?

Kuten, hyvä lukija, huomaat, olen ärsyyntynyt.

Ystäväni kävi viime viikolla lounaalla kesken työpäivän, kuten tavallista on. Takaisin töihin tullessaan hänkin oli ärsyyntynyt. Syy: lounasravintolassa niin maksu baaritiskillä kuin lounaan sujuminen sekä ravintolasta poislähtö tapahtuivat täysin yksipuolisesti kommunikoiden. Ystäväni puhui. Ravintolahenkilökunta ei.

Oma, vankka, mielipiteeni on, että tällaiseen "asiakaspalveluun" ei pidä tyytyä. Silloin, kun joudun todistamaan tällaista tilannetta, aion olla yhteydessä ko. ravintolaan, kahvilaan, hotelliin, kauppaan, tms, ja ystävällisesti kertoa, että rahalle olisi mukava saada paitsi aineellista vastinetta niin myös palvelua. Se ei kai ole liikaa pyydetty?

Marraskuinen lounas

Täksi päiväksi luvattiin ne ensimmäiset talven pakkaset, myös tänne Helsinkiin. Senpä vuoksi muistelen viimeviikkoista ihanaa lounastuntia ystävieni kanssa, näissä maisemissa. Sää oli kaikkea muuta kuin marraskuinen....

Tässäkö marraskuu?

Pientä epätarkkuutta havaittavissa: etsi se ainoa teräväksi tarkentunut marja! :-)

Varis, joka taisi ymmärtää "ankkaa".

Kaikki kuvat: © Tupuna

Ajatus aamuksi

"Only dull people are brilliant at breakfast."

- Oscar Wilde -

Tämän viisauden myötä mukavaa alkavaa viikkoa!

Onnea isänpäivänä!

© Tupuna

Tänään juhlitaan isänpäivää.

Lämpimät onnittelut kaikille isille - ja omalleni erityisesti!

Vaihtelua hengästyttävään tv-tarjontaan

Viime vuodenvaihteen tienoilla tv-kanava Nelonen esitti sarjan Jesse Stone -elokuvia. Ennakkomainoksista näin, että näiden elokuvien päätähteys oli annettu iiiiiihanalle Tom Selleckille, josta olen pitänyt todella, todella paljon jo 70-luvun Magnumeista lähtien. Tähän väliin pieni huomio: ostin Magnum-tv-sarjan dvd-boksin noin vuosi sitten, ja vaikka sarja on näyttelijäntyöltään ja juoniltaan kestänyt aikaa melko hyvin, täytyy myöntää, että Magnumin "seiskariuimahousut" olivat hieman liikaa. Tai oikeastaan liian vähän....

Ennakkomainosten perusteella tarkoitukseni oli katsoa kaikki nuo tv:stä tulleet elokuvat, mutta joulu- ja uudenvuoden kiireiden vuoksi näin niistä vain yhden. Ihastuin kuitenkin siihen rauhallisuuteen ja tunnelmaan, joilla elokuva poikkesi muista nykyaikaisista poliisisarjoista. Elokuvassa ei käytetty avaruusteknologiaan perustuvia teknisiä hörpöttimiä, leikkaus ei ollut nopeatempoinen "kahdeksan kuvaa sekunnissa", eikä siinä myöskään mässäilty ruumiinavauksilla tai irrallisilla ruumiinosilla. Lisäksi elokuvassa oli jopa kunnon dialogia, eikä vain iskeväksi tarkoitettuja "one linereita", joiden perusteella katsojan pitäisi pysyä juonessa mukana. Tuon yhden elokuvan perusteella tilasin cdon.comista kolme elokuvaa lisää, mutta ehdin katsomaan ne vasta muutama viikko sitten, kun podin syysflunssaa sohvan pohjalla. Ja voi että: tykkäsin!

Jesse Stone -elokuvat perustuvat Robert B. Parkerin jännitysromaaneihin. Robert B. Parkerin kirjojen perusteella tehtiin aikanaan myös Spenser-kirjoihin perustuva "Kovaa peliä Bostonissa" -tv-sarja. Pidin kovasti siitäkin. Olenkohan Robert B. Parker -fani, vaikken ole koskaan yhtään hänen kirjaansa lukenutkaan? Hmm.

Kuva: © tvguide.com

Ensimmäinen Stone-elokuva tehtiin vuonna 2005, ja tähän mennessä niitä on tehty yhteensä kahdeksan. Viimeisin niistä on tehty tänä vuonna, joten tekotahti on suhteellisen hidas, mutta toivottavasti varma! Tässä vielä lista elokuvista:

1. Stone Cold (2005)
2. Jesse Stone: Night Passage (2006)
3. Jesse Stone: Death In Paradise (2006)
4. Jesse Stone: Sea Change (2007)
5. Jesse Stone: Thin Ice (2009)
6. Jesse Stone: No Remorse (2010)
7. Jesse Stone: Innocents Lost (2011)
8. Jesse Stone: Benefit of the Doubt (tuotannossa 2011)

Suosittelen lämpimästi tutustumaan, mutta Jesse Stone -elokuvia ei kannata katsoa kiireessä, eikä pikakelauksella. Rauhallinen hetki, sohvankulma, ehkä lämmittävä huopa ja jotain lämmintä juotavaa. Juoni saattaa kuulostaa kuluneelta (Los Angelesissa ryvettynyt poliisi, joka siirtyy pienelle paikkakunnalle poliisipäälliköksi, juo liikaa viskiä, on eroamassa vaimostaan....), mutta älä ole ennakkoluuloinen! Ja kuten kaikissa arvostelulajeissa: nämähän ovat makuasioita. Äkkiä googlettamalla löysin vuodenvaihteesta sekä yhden että neljän tähden lehtiarvosteluja. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää.

Itse antaisin näille neljä tähteä.

Ja Tom Selleckille sen viidennen. :-)

Hengästyttämätöntä viikonloppua!

Sitä hyvää asiakaspalvelua

Nyt olemme tämän blogin alkulähteillä.

Olen ystävieni ja työkavereideni kanssa usein keskustellut siitä, miksi nykyisin työpaikan lounas- ja kahvipöytäkeskusteluissa on ihan ok, että keskustelu alkaa "Hei, sain eilen muuten tosi hyvää asiakaspalvelua...." ikään kuin se olisi poikkeus. Siitä, että saa huonoa asiakaspalvelua, tai ei palvelua ollenkaan, on tullut jotenkin se perusolettamus.

Tästä voisin, ja aionkin, kirjoittaa lisää, paljon, ja useasti, mutta tässä vain lyhyesti:

sain muutama päivä sitten loistavaa asiakaspalvelua, ja niinkin arkisessa asiassa kuin passikuvien otto. Suuri osa valokuvaliikkeistähän on digikuvien yleistymisen myötä (valitettavasti) hävinnyt Helsingin keskustan katukuvasta, mutta muistin, että Ateneuminkujalla on valokuvaliike. Suuntasin kulkuni siis sinne. Avasin oven. Tiskin takana oli kaksi miestä, joista toinen palveli asiakasta ja toinen teki jotain muuta. Tämä toinen tervehti iloisesti silmiin katsoen ja pyysi minut passikuvanottotilaan (onko tuo oikeasti sana?). Kuvan otto kävi näppärästi, sain jopa itse katsoa, onko kuva ok. Muutaman minuutin kuluttua kuvat olisivat valmiit.

Liikkeessä jo ollut asiakas oli edelleen tiskin ääressä tarkistamassa tilaamiaan kuvasuurennoksia. Myyjä pakkasi nuo asiakkaalle selvästi tärkeät kuvat huolellisesti pahvien väliin, ja antoi vielä tukevan pahvikuoren mukaan postitusta varten. Maksun jälkeen asiakas sanoi: "kiitos vielä oikein hyvästä palvelusta". Myyjä selvästi ilahtui, mutta näytti hieman siltä, että "tämähän kuuluu asiaan".

Samassa passikuvani valmistuivat, maksu tapahtui nopeasti, sain vielä iloisen hymyn ja mukavan illan toivotukset.

Tästä kaikesta jäi hyvä mieli. Tulen varmasti viiden vuoden päästä taas uudestaan.

Kiitos, TUNN1N KUVA.